Näytelmät
Euripides: Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe, Rhesos. Suom. Liisa Kaski, Tua Korhonen ja Vesa Vahtikari. Toim. Vesa Vahtikari. Teos. 684 s.
Euripides (n. 480–406 eaa.) on yksi kreikkalaisen tragedian kaanoniin nostetusta klassikosta, Aiskhyloksen ja Sofokleen ohella. Nyt suomeksi ilmestyneessä kuudessa tragediassa liikutaan eri tasoilla. Niitä voi tulkita Euripideen ajan Ateenan politiikkaa vasten; toisaalta tapahtumat sijoittuvat jonnekin myyttiseen muinaisuuteen. Lopulta teemat ovat ajattomia ja yleisinhimillisiä.
Friedrich Nietzsche moitti Tragedian synnyssä (1872) Euripideen näytelmiä porvarillisesta keskinkertaisuudesta. Niissä esitettiin kaikille tuttua ja arkipäiväistä, ja Euripides tuhosi tragedian.
Kuinka väärässä Nietzsche olikaan. Juuri arkipäiväisyys tekee Euripideen tragedioista kiinnostavia ja koskettavia. Orjat, palvelijat, kotiopettajat ja naiset saavat puheenvuoron.
Jylhät mytologian hahmot ovat laskeutuneet meidän tasollemme. Jokainen pystyy samastumaan, kun eri sukupolvet ottavat mittaa toisistaan, kuten isä ja poika Alkestis-näytelmässä. Euripideen näytelmissä naiset ovat kärsimyksistään huolimatta voimakkaita.
Alkestis on näytelmä kuolemasta. Jumalat ovat määränneet Admetoksen kuolemaan, mutta hänen vaimonsa Alkestis uhrautuu kuolemalla miehensä puolesta. Alkestis ottaa kaiken irti uhrimielestään: ”voit ylpeillä vaimosta parhaimmasta – ja te lapset, / että synnyitte äideistä parhaimmasta”.
Uhraus nostattaa Admetoksen vihan omia vanhempiaan kohtaan, kun kumpikaan vanhemmista ei halua kuolla poikansa puolesta: ”Et ollutkaan minua oikea isäni, / eikä taitanut kantaa minua se joka sanoo synnyttäneensä minut, / se jota kutsutaan äidikseni”.
Taustalla on oletus, että vanha ihminen voi jo mennä. Tällaisia äänenpainoja on kuultu nykyisinkin koronapandemian aikana.
Isä vastaa: ”Sinä iloitset elämästä, luuletko ettei isäsi osaa siitä enää iloita? … elämäni puolestaan kestää enää lyhyen aikaa – mutta maistuu se silti.”
Näytelmän loppuratkaisuna on supersankari Herakleen väliintulo. Samaan tapaan kuin Marvel-sarjakuvissa ja -elokuvissa kuolema voidaan peruuttaa tai siirtää. Jossakin näyttämön ulkopuolella Herakles painii Kuoleman kanssa ja palauttaa Alkestiksen takaisin maan päälle.
Foinikian naiset ja Turvananojat kertovat Oidipuksen suvusta, jonka päälle oli langetettu ylisukupolvinen kirous: ”koko sinun sukusi on kahlaava vereen”.
Oidipuksen pojat Polydeikes ja Eteokles taistelevat vallasta Theebassa. Eteokles on joutunut alakynteen ja karkotettu, mutta hän palaa Argoksesta saamiensa liittolaisten kanssa ja hyökkää Theebaan. Kumpikin veli katsoo olevansa oikeassa ja uhoaa isoin sanoin.
Polyneikeelle totuus yksinkertainen eikä oikeudenmukaisuus ”tarvitse kirjavia selityksiä” – Eteokleelle se on monimutkaisempi: ”Jos viisaus ja hyvä tarkoittaisivat kaikille samaa, / ei väittely ajaisi ihmisiä kiistaan”.
Ateenalaiselle yleisölle nämä argumentit ja sotaiset tunnelmat olivat tuttuja. Näytelmän ensiesityksen (n. 410 eaa.) aikaan Ateena oli käynyt sotaa Spartaa vastaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.
Foinikian naisissa veljessota päättyy molempien kuolemaan: ”Toistensa vierellä hampain haukkovat multaa, / kaatunut on kumpainenkin. Ja valta jakamatta”. Eikä Ateenalle peloponnesolaissodassa käynyt sen paremmin.
Turvananojat jatkaa siitä, mihin Foinikian naiset päättyy. Theebaa vastaan hyökänneet argoslaiset makaavat hautaamattomina. Soturien omaiset ovat tulleet turvananojina pyytämään apua Ateenan kuninkaalta Theseukselta.
Argoksen kuningas on ainoa eloonjäänyt. Entisestä sotahullusta on tappionsa jälkeen tullut pasifisti: ”Voi kurjat kuolevaiset, miksi / te tartutte keihääseen ja kastatte kätenne toistenne vereen? / Lopettakaa! Luopukaa urotöistä, varjelkaa valtakuntia / ja eläkää rauhassa toinen toistenne kanssa! / Elämän ihme on lyhyt.”
Theseus on itseriittoinen nuori mies, jolta ei aluksi liikene myötätuntoa turvananojille, mutta joka lopulta myöntyy auttamaan muukalaisia ja hakee sotilasvainajat kunniallisesti haudattaviksi. Theseus kehittyy, tai sitten voi kyynisesti tulkita, että hän näkee yhteistyö ja avunanto -sopimuksessa mahdollisuudet laajentaa Ateenan vaikutusvaltaa.
Kreikkalaisen maailman poliisina Ateena huolehtii siitä, ”ettei ihmisen laki joudu lokaan. / Sinä kunnioitat oikeutta / väärintekijöille jaat vähemmän / onnetonta aina kaikessa suojaat.” Kiistellessään Theeban sanansaattajan kanssa Theseus korostaa, että Ateena on vapaa valtio, jossa kansa hallitsee.
Toisaalla hän tosin toteaa, että kansa päättää asiat hänen toiveidensa mukaisesti, mutta kansalaisille on mukavampaa, kun hän antaa heidän sanoa sanansa. Sanansaattaja nostaa esiin demokratian ongelman: eihän kukaan ”ehdi työnsä ikeessä paneutua yhteisten asioiden hoitoon”.
Hekabe, Andromakhe ja Rhesos perustuvat tuttuihin myytteihin Troijan sodasta. Troijalaiset ovat hävinneet kreikkalaisille, ja eloonjääneet on joko tapettu tai viety kreikkalaisten orjiksi.
Troijan entinen kuningatar Hekabe on joutunut orjaksi, ja suuri osa hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan on surmattu. Näytelmän aikana hän saa tietää, että hänen nuorin lapsensa on kuollut petoksen uhrina. Hekabe murtuu lopullisesti, mutta hänellä on vielä voimaa kostaa tuon petoksen tehneelle entiselle kestiystävälle.
Troijalaisten kärsimys saa jopa kreikkalaisten sanansaattajan pohtimaan ikuista kysymystä, siitä miksi jumalat sallivat pahan tapahtua, ”jos jumalien sukua nyt edes on olemassa”.
Vastaavasti Andromakhe, Troijan kuninkaallinen, on päätynyt kreikkalaisten orjaksi, Neoptolemoksen jalkavaimoksi. Andromakhe toteaa elämän arvaamattomuudesta: ”Älä koskaan sano ketään kuolevaista onnelliseksi / ennen loppua – on nähtävä miten hän viimeisen / päivänsä lävitse kulki ja manalle meni.”
Rhesos ei ole Euripideen kirjoittama, mutta se on otettu mukaan tähän suomennoskokoelmaan, koska näytelmä on kulkenut pitkään Euripideen nimissä.
Antiikin Ateenan Dionysia-juhlien yhteydessä pidettiin vuosittain näytelmäkilpailuja, joissa palkittiin esityskokonaisuus. Elinaikanaan Euripides voitti neljä kertaa – hän ei siis ollut erityisen menestyksekäs. Sofokleen tiedetään voittaneen 18, 20 tai eri lähteiden mukaan jopa 24 kertaa. Aiskhylos sai 13 voittoa.
Hänen näytelmiään on kuitenkin säilynyt enemmän kuin muilta tragedia-kirjoittajilta, ja ne ovat olleet kestosuosikkeja kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan.
Kirjoittaja on latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti Helsingin yliopistossa.
