Paula Havasteen Saarenmaa-sarja avaa piristävän poikkeavia kurkistusluukkuja lähellämme sijainneeseen toiseen maailmaan - Kulttuuri | HS.fi

Paula Havasteen Saarenmaa-sarja avaa piristävän poikkeavia kurkistusluukkuja lähellämme sijainneeseen toiseen maailmaan

Neuvostovaltiaat eivät 1960-luvulla vielä pelänneet tiensä loppua.

Paula Havaste on vienyt kirjoissaan Saarenmaalle. Kuva pääkaupungista Kuressaaresta vuonna 2001.­

17.4. 15:44

Romaani

Paula Havaste: Saarelaislaulu. Gummerus. 413 s.

Kun laskee Saarelaislaulun luettuna käsistään, niin Paula Havasteen neliosainen romaanisarja sodanjälkeiseltä Saarenmaalta on päätöksessään.

Vaikka sarjan näköpisteenä on ollut pienen majatalon väki eristetyltä saarelta, jyräävä neuvostosysteemi on tietysti tihkunut läpi kaikkeen elämiseen, suitsinut joka ikistä virolaista valintoineen. Mitään idylliä ei Saarenmaallekaan kannata kuvitella.

Saarelaislaulu on ulkoisesti peräti tapahtumaköyhä – mutta vain ulkoisesti. On vain Viljan, majatalonpitäjän, retki Tallinnaan tädin luo ja paluu kotiin, ja on kahden nuoren muusikon esiintymismatka saarelta Helsingin Kulttuuritalolle – ja takaisin. Vähäisiltä vaikuttavat siirtymät saattoivat kuitenkin olla vavahduttavia, sosialismin oloissa, vuonna 1967.

Aiemmissa kirjoissa virittyneet ristiriidat kärkevöityvät, kunnes tavallaan raukeavat. Viljan välit piittaamattomaan kirjailijamieheensä Villemiin tuntuvat selkenevän, Antsin ja Arvon välinen miessuhde hyväksytään hiljaisesti, teininuorten elämänpolut haarautuvat melko sopuisasti. Havaste haluaa lopettaa harmonisesti happy endiin.

Totta kai pysyy peruskonflikti ihmisten ja pakkovallan kesken, joka ei lienny tai poistu. Jotkut sopeutuvat toisia sulavammin.

Neuvostovaltiaat eivät 1960-luvulla vielä pelänneet tiensä loppua, ja tulevasta väreilee vain hiuksenhienoja enteitä. Tarton yliopiston historioitsijoilta on kantautunut ohuelti jotakin uutta, ja trubaduuripoika Villem vasta utuisesti tapailee vapaudensointuja kitarastaan.

Kaksi nuorta ja kaksi politrukkia käyvät Helsingissä. Parin päivän vierailu tuo tarinaan oivan vastakatseen: miltä Suomi näyttää täysin ulkopuolisin silmin? Tavat ja tavarat, muoti ja musiikki, outoa kaikki, vain rinnassa sama nuoruudenpalo. Iltahipat lauttasaarelaisessa omakotitalossa ovat viattomuudessaan hieno avainkohtaus.

Koko Suomi-jakso tuo tervetullutta ulottuvuutta saarenmaalaisen sisäkuvauksen rinnalle. Samoin toimii Tallinnan ja pienen saarikylän vertailu.

Työn ja arjen kuvat ovat yhtä monipuolisia kuin ennen – jos eivät ehkä etnografisen tarkasti piirtyviä, niin runsaita ja kiinnostavia joka tapauksessa. Havasteen ansioksi luen sen, että työnteon ja alituisen puurtamisen osuutta ei ainakaan ole hämärretty. Tyystin eri asia on, palkitsiko järjestelmä siitä ihmisiä mitenkään.

Saarenmaa-sarjasta on kehkeytynyt piristävän poikkeava kokemus, niin olosuhteiltaan kuin yhteisöltään, niin aikakaudeltaan kuin teemoiltaan. Teokset avaavat erilaisia kurkistusluukkuja lähellämme sijainneeseen toiseen maailmaan.

Kerrontansa Havaste malttaa pitää maanläheisenä ja tarpeeksi karuna. Vähän samankaltaisena kuin saarenmaalainen luonto.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat