Silvia Hosseinin esseet haastavat ja riemastuttavat: ”Pyylevä, pörröinen ja poukkoileva, sellainen minä olen” - Kulttuuri | HS.fi

Silvia Hosseinin esseet haastavat ja riemastuttavat: ”Pyylevä, pörröinen ja poukkoileva, sellainen minä olen”

Monipuolisessa tekstikokoelmassaan julkea kaikentietäjä ottaa välillä lukijaa kädestä kuin parasta ystäväänsä.

Tie, totuus ja kuolema on Silvia Hosseinin toinen esseekokoelma.­

24.4. 12:58

Esseet

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus. 238 s.

Essee on joustava kirjallisuudenlaji: yhdessä päässä on elämän tai sen il­miön informatiivinen syvä­analyysi, toisessa nippu assosiatiivisia pohdintoja tai mielleyhtymiä, hetken lastuja.

Tamperelainen kirjallisuus­kriitikko ja opettaja Silvia Hosseini (s. 1982) on selvästi päättänyt ottaa pitkäikäisen, arvokkaan lajin haltuun ja harjoitella sen eri tyyppejä. Se on meidän kaikkien ilo, sillä uusi Tie, totuus ja kuolema on hieno kokoelma erilaisia, persoonallisia esseitä.

Pölyn ylistys -esikoiseen (2018) verrattuna aiheiden uhmakas erikoisuus on loiventunut, samoin roisius ja besserwisseriys, jotka tuntuivat minusta välillä luotaantyöntäviltä.

Tämä ei tarkoita hampaattomuutta tai sitä, että Hosseini kosiskelisi lukijaansa – en edelleenkään ole hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Entiseen tyyliinsä hänen esseeminänsä provosoi yleisöään, ilkkuukin.

Vielä enemmän se silti ilkkuu itselleen ja sille, miten ahneesti ja ristiriitaisesti elämään suhtautuu. Toisaalta Hosseini tuo avoimesti esiin liikkuvuutensa ja myös haavoittuvuutensa. Lukija otetaan mukaan teksteihin harvinaisella tavalla.

Lisäksi pohdintojen ja kirjoittamisen monitasoista prosessia avataan koko ajan. Hosseini poukkoilee pitkin matkaa raskaasta keveään, tiedosta tunteeseen, pinnasta ytimeen. Sivistys ja lukeneisuus näkyvät, mutta niitä myös kyseenalaistetaan, ja niillä vitsaillaan.

Kirjoittamisesta käytetään rakentamisen, matkustamisen ja jopa ulostamisen vertauskuvia. Jos kirjoittaminen ylipäätään on likimain samaa kuin ajatteleminen, Hosseinin esseet ovat hyvin hedelmällistä ajattelemista.

Kolmeen osaan jaoteltu ko­koelma alkaa nimensä mukaisesti matkakuvauksista. Puhutaan matkustamisesta yleensä – tiedostava kirjoittajahan ei voi enää olla asemoimatta itseään ilmastokriisin syihin ja seurauksiin.

Puhutaan myös paikoista: Sisilian Syrakusaan sijoittuva Etsivä löytää avaa arabikulttuurin vaikutuksia Eurooppaan. Vaikka yhtenä oppaana ovat virkistävästi Andrea Camillerin Montalbano-dekkarit, joita Hosseini lukee matkallaan, teksti vastaa hienosti informatiivisen esseen määritelmää.

Toisenlaisella matkalla ollaan Jack Kerouacin mies- ja ihmiskuvan analyysissa, josta Hosseini irtoaa kritisoimaan triviaalia feminististä ajattelua: esimerkiksi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää hän syyttää sukupuoliroolien kuvaston kliseisyydestä ja analyysin histo­riattomuudesta.

Samalla esseessä pohditaan lukemiseen nykyään pesiytynyttä tapaa ”lukea kirjoja identtisiä samastumiskohteita etsien”.

Tämä on todella kiinnostava aihe. Vaikka lukija samastuessaan todellakin päästää itsensä liian helpolla, sitä on mahdotonta kokonaan välttää – ja se kertoo paljon kulttuurista ja (sukupuoli)rooleista, joihin olemme kasvaneet.

Minäkin olen miettinyt, miksi voin Hosseinin tavoin upota erittäinkin maskuliinisiin kertomuksiin ja löytää niistä valtavasti arvokasta.

Tietysti siihen kuuluu histo­riallinen totuus siitä, että kirjallisuuden mieshahmot ovat usein monitahoisempia, samoin varmasti tietyn (maskuliinisen, heteronormatiivisen, valkoisen) kuvaston tehokas sisäistäminen.

Lisäksi se kuitenkin kertoo sukupuolen monitahoisuudesta, joka kuuluu ihmisyyteen. Kukaan ei ole vain nainen tai mies, eivätkä ”naiseus” tai ”mieheys” monoliitteja, joihin lukijana automaattisesti lukkiutuisi.

Totuus-luvun esseistä kaksi on sekä kirjeitä että erilaisia yrityksiä omaksikuvaksi. Yhdessä Hosseini kirjoittaa rakastetulleen synnyinmaastaan Iranista, kuvailee sen arkea. Se on tietoisen yksinkertainen ja kertova, kuin suvanto kokoelman haastavampien tekstien keskellä.

Kuka minä olen? etenee puolestaan lyhyin, numeroiduin jakein. Se voi olla pitkänäkin ajanjaksona syntynyt sarja muistiinpanoja, näennäisen hajanaisia ajatuksia, joista Hosseini kuitenkin rakentaa kokonaisuuden, omalle lukijalleen osoitetun kirjeen.

Riemastuttavasti ja runollisesti hän ruotii esseeminänsä naiseutta, kulttuuritaustaa, identiteettiä. Hän kertoo olevansa ”pyylevä, pörröinen ja poukkoileva” ja kiusaantuvansa, jos joku yrittää sovittaa ylle ”ajattelijan viittaa”. Hän puolustaa oikeutta ajatuksiin, jotka ”eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa”.

Hän paljastaa, että kirjan luovuttaminen lukijalle on kuin ”riiputtaa irti leikattua päätään yleisön edessä”.

Todelliset paukut Hosseini säästää kokoelman viimeiseen lukuun. Kuolemaa käsitellään niin lapsena kuolleen veljen, kariutuneen avioliiton ja ikirakkaan Leonard Cohenin kuin ympäristömme uhanalaisten lintujen kautta.

Ja sitten tulee päätösessee Aurinkokuningatar, jossa hän yhtaikaa nauraa ja itkee kertoessaan intiimistä terveysvaivastaan, perianaaliabsessista.

Se, että Ranskan kuninkaalla Ludvig XVI:lla oli sama vitsaus, nostaa tekstin ajoittain tasolle, joka pohtii paitsi 1600-luvun siivotonta hovielämää ja lääketieteen historiaa, myös maailmankirjallisuuden kiinnostusta ahtereihin ja ulosteisiin.

Hienointa on kuitenkin se, mitä Hosseini kertoo omasta absessistaan.

Se koskee ja kuvottaa, mutta juuri siksi se myös opettaa suhtautumaan kipuun ja siihen, mitä pidetään likana. Se saa näkemään kuoleman elämässä, arvokkuuden epätäydellisesti toimivassa ruumiissa.

Ihminen on kokonaisuus, eikä ajattelua voi erottaa ruumiista, Silvia Hosseini todistaa painokkaasti: ”Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat