Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jää vain oma inhottava naamataulu - Kulttuuri | HS.fi

Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jää vain oma inhottava naamataulu

Geir Gulliksen ei pidä romaaninsa päähenkilöistä – ja se tuntuu perin raikkaalta.

25.4. 2:00

Ongelmia avioliitossa? Hoh-hoijaa. Kuka enää jaksaa lukea kuviteltujen tyyppien edesottamuksista satojen sivujen selontekoja, joissa kirjailijan peukalostaan imaisemat vyyhdit koko ajan vain sotkeutuvat lisää.

Eiköhän alan perus­teos, August Strindbergin Hullun puolustus­puhe (1893) tyhjentänyt jo pankin, etenkin sen kaheliksi uhriutuvan osa­puolen näkö­kulmasta. Bonuksena Strindberg tarjosi tilaisuuden tirkistellä oman kyökkinsä todellisuuteen. Kirja­yhtymän vuonna 1979 julkaisema laitos vääntää varmuuden vuoksi rauta­langasta: kanteen on painettu puolison, Siri von Essenin kuva. August itse pääsee vain taka­kanteen.

Elävän elämän vilauttelu onkin sittemmin noussut alan fiktioissa varsinaiseksi pihviksi. Olen niin kurkkuani myöten täynnä Knausgårdia, että pelkän nimen mainitseminen harmittaa.

Joten mitä ihmettä juuri Knausgårdin editorina tunnetun ja oman kirjallisen uransa vuonna 1986 aloittaneen norjalaisen Geir Gulliksenin uusin avioliittomöhkäle Katso meitä nyt (suom. Outi Menna, Siltala) muka voisi enää minulle tarjota?

Vastaus tulee jo sivulla kahdeksan:

”Kukaan ulkopuolinen ei voinut nähdä mitä Ingunn ja Hans tiesivät toisistaan, Hans ajatteli kumartuessaan eteenpäin ja katsoessaan itseään tarkemmin; he näyttivät samalta kuin ketkä tahansa keski-ikäiset pariskunnat: omahyväisiltä, nautinnonhaluisilta ja epäkriittisiltä.”

Mahtavaa! Romaani­taiteen valta­virta rakentaa filantropian sokkelille, jonka raudoituksen muodostaa se, että kertojan pitää jollain lailla ymmärtää tarinan pahintakin roistoa, mutta Gulliksen kehtaa julistaa, että hän ei pidä pää­henkilöistään. Ei sitten alkuunkaan. Kerrassaan raikasta!

Vasten­mielisyys, epäluulo ja inho niittaavat Hansin ja kohdalle osuvan nuoren Harrietin yhteen. Vasta­kohdat panettavat, vaikka he eivät alkuun itsekään hyväksy himoaan.

Hans jeesustelee mielessään sillä, että sivusuhde vain stimuloi meininkiä kotona, joten eihän pettämisessä voi olla mitään pahaa. Sellaista on porvariston hillitty charmi, kuten elokuvaohjaaja Luis Buñuel vuoden 1972 farssissaan näytti.

Aikuinen lapsellisuus pakottaa lapset aikuisiksi, pamauttamaan liihottelija maan pinnalle toteamalla, että haloo, faija, tehän olette mutsin kanssa eroamassa.

Gulliksenin piirileikkimäisessä kirjassa luhistuu useampikin avioliitto. Ja enemmän: kysymys on niin eettisten, eroottisten kuin poliittistenkin ihanteiden kuolemasta.

Hansin pomolla on nuoruuden maolaisuudesta jäljellä vain lobbaustoimistonsa nimi Yenan. Se viittaa siihen, miten kommunistit onnistuivat kääntämään väen puolelleen valtaamillaan alueilla. Sievästi sanoen: lobbaamaan.

Seksuaalisuus, yhteis­kunnallisuus, porvarillinen oma­hyväisyys sekä edellä mainittu sana nostavat mieleen Arthur Schitzlerin dialogi­näytelmän Piiri­leikki (1897). Se johti oikeus­toimiin aikansa Wienissä, ja tekijä kielsi teoksen esittämisen.

Strindbergin Hullun puolustuspuhe puolestaan löydettiin vasta elokuussa 1973 Oslon yliopiston anatomian laitoksen kassakaapista.

Mutta nyt alhaisuutemme ja inhottavuutemme esittämiseen ei liity mitään ongelmaa. Kuten Gulliksen kirjoittaa:

”Sinäkin suhtauduit tulevaisuuteesi valoisasti ja odottavasti, vai mitä? Mutta katso meitä nyt. Emmekö me olleet hyvien puolella? Eikö meidän pitänyt korjata kaikki mikä oli pielessä, eikö meidän pitänyt saada tässä maailmassa aikaan jotain hyödyllistä? Nyt meistä on tullut niitä, joista ihmiset puhuvat päätään pudistellen.”

Ottakaa ja syökää.

Tarjolla on myös Gulliksenin aiempi suomennos. Aihepiirin arvaatte: Kertomus eräästä avioliitosta (2017).

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat