Nina Gimishanovan esikoisromaani on voimakas kuvaus isän ja tyttären suhteesta - Kulttuuri | HS.fi

Nina Gimishanovan esikoisromaani on voimakas kuvaus isän ja tyttären suhteesta

Nina Gimishanovan Tatko-romaanissa bulgarialaisen maahanmuuttajaisän ja suomalaisen äidin tytär kasvaa kulttuurien välissä.

Nina Gimishanova on työskennellyt kustannustoimittajana lähes 20 vuotta. Hän on kasvanut Suomessa ja asunut useissa eri maissa, kuten toisessa kotimaassaan Bulgariassa ja Espanjassa. Tällä hetkellä hän asuu Ranskan Ardechén departementissa sijaitsevassa pienessä kylässä itse rakennetussa talossa luonnonpuistoalueella.­

2.5. 12:42

Romaani

Nina Gimishanova: Tatko. Kosmos. 277 s.

Isä. Sitä Nina Gimishanovan Tatko-romaanin nimi bulgariaksi tarkoittaa, ja isän ympärille esikoisteos kiertyy.

Samalla Tatko on romaani kahden kulttuurin välissä kasvamisesta. Kumpaankin teemaan Gimishanova tarttuu voimalla.

Gimishanova on työskennellyt kustannustoimittajana lähes parikymmentä vuotta. Omakohtaisia elementtejä Tatkossa on: Suomessa kasvaneen kirjailijan toinen kotimaa on Bulgaria, ja päähenkilönsä tavoin Gimishanova on myös asunut useissa eri maissa. Tällä hetkellä hän asuu pienessä kylässä Ranskassa.

Tatkon Elena on suomalaisen äidin ja bulgarialaisen maahanmuuttajaisän lapsi, joka ei ole koskaan oikein asettunut Suomeen, mutta ei tunnu löytävän paikkaa muualtakaan. Isän paino on vahva: lapsuudenkoti on täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, isän sääntöjä, isän voimaa.

Isä vertautuu ukkosenjumala Peruniin, joka kylvää kauhua ympärillään. ”Hänen katseensa jähmettää ne, joihin hän silmänsä suuntaa. Hänen kätensä pysäyttävät ihmisen sydämen.”

Toisaalta: kuten romaanin alkusivulla kerrotaan, on tatko hellittelevä muoto isästä. Isi, iskä; lapsen, ei sanakirjan sana. Elena kaipaa isän rakkautta ja huomiota.

Paikoin, isän vanhetessa ja tyttären etsiessä vastauksia, Tatko vertautuu Tiina Laitila Kälvemarkin H2O-romaaniin, jossa kommunikaatiota haetaan isäpuoleksi asettuneen puolalaisen maahanmuuttajan Jacekin kanssa. Vaikeuksia on kielessä mutta myös siinä, mistä vaietaan.

Elenan miessuhteiden hankaluudet asettuvat kiinnostavaan valoon isäsuhteen yhteydessä. Sekä siinä, minkälaiset miehet Elenaa kiinnostavat että siinä, kuinka epätoivoisesti hän heihin ripustautuu.

Seksin kuvaamista, seksikohtausten kirjoittamista, on pitkään pidetty kiusallisena ja vaikeana. Viime vuosina fiktioseksin mahdollisuudet ovat kuitenkin avautuneet kotimaisella kentällä monin eri tavoin. Gimishanova liittyy joukkoon taitavilla fyysisen ja psyykkisen kohtaamisen kuvauksilla. Esiin piirtyy tarkkakatseisia kysymyksiä ja pohdintoja seksin taustalla kytevistä tunteista, ajatuksista ja traumoista, peloista ja valta-asetelmista.

Halu on pääsana: sen kokonaisvaltaisuus ja vaihtelevuus, toisaalta haluttomuuden ehdottomuus.

Halu yhdistyy yksinäisyyteen. Elenan yksinäisyys on pohjatonta, se seuraa häntä kaikkialle. Tiiviimmin se näyttäytyy Suomessa, jossa ihmiset käyttäytyvät ”aivan kuten aspergeroireiset”: eivät katso silmiin, eivät hymyile, ovat hiljaa.

Suomi ei näyttäydy Tatkossa imartelevassa valossa. Koulussa Elenaa haukutaan ja kiusataan, isä ei löydä sisäänpäin kääntyneestä maasta paikkaansa koskaan. Rasismi on romaanissa mukana jatkuvana, kipeänä pohjavireenä, purskahtaen siellä täällä raivokkaasti esiin.

Suomessa kokemansa toiseuttamisen ja syrjinnän vastapainoksi Elena matkaa pitkin Eurooppaa. Maat yhdistyvät miehiin, joista puhutaan pelkillä alkukirjaimilla: G Bulgariassa, P Suomessa, F Espanjassa, Z Israelissa. Paikoitellen hypähdykset maasta ja miehestä, kertomuksen ajankohdasta toiseen hämmentävät, ja vaikka miesten läsnäolo tyhjiksi jäävinä palikoina on selvästi tarkoituksellista, on se myös turhauttavaa.

Bulgarialaista mytologiaa Gimishanova käyttää paljolti samoin tavoin kuin Pajtim Statovci albaanimytologiaa. Paikoitellen Tatkon tarinan katkaisevat kertomukset jumalista, jotka erilaisten tunteiden vallassa muuttuvat vuoriksi tai aiheuttavat vuodenajat. Samalla jumaltarinat asettuvat ilmentämään henkilöhahmojen suhteita ja perimmäisiä olemuksia. Myös eläimillä, kissalla ja käärmeellä, on kokonaisuudessa omat osansa.

Suomalainen kulttuuri on laajalle ulottuva, moninainen kokonaisuus. Tästä Gimishanovan esikoinen on tärkeä esimerkki – yksi ilahduttavan monista. Tatko on samaan aikaan kuvaus ikiaikaisesta aiheesta, lapsen suhteesta vanhempaansa, ja tarkka näkökulma maailmaan juuri nyt.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat