Mies on elävä kuollut, kun hänen pitää väkisin kasvaa kapeaan roolimalliin – Juhani Brander jatkaa miesteemaa nyt romaanissa - Kulttuuri | HS.fi

Mies on elävä kuollut, kun hänen pitää väkisin kasvaa kapeaan roolimalliin – Juhani Brander jatkaa miesteemaa nyt romaanissa

Lähes 20 vuotta kirjailijana toiminut Juhani Brander julkaisee ensimmäisen romaaninsa, joka kertoo mieheksi kasvamisesta kriittisellä otteella.

Juhani Brander jatkaa ensimmäisessä romaanissaan miehen kapean roolin käsittelyä.

7.5. 13:17

Romaani

Juhani Brander: Silta yli vuosien. Siltala. 428 s.

Juhani Branderin viimevuotinen Miehen kuolema oli tervetullut ja tarkkanäköinen puheenvuoro toksisesta maskuliinisuudesta. Aiheesta oli ennestään puhuttu paljon, mutta ikään kuin ulkopuolelta käsin. Niinpä henkilökohtainen kuvaus suppean miehen mallin vaaroista tarjosi kaivattua samaistumispintaa lukuisille lätkäkaukalon ja nyrkin välissä varttuneille miehiksi identifioituville.

Miehen kuolema oli mielenkiintoinen avaus myös suhteessa tekijänsä aiempaan tuotantoon. Pienen piirin teoksia, kuten jälkimelleriläistä runoa ja Nimikirjan (2014) kaltaisia kokeilevia kuriositeetteja jo pari vuosikymmentä julkaissut Brander sai huomattavaa julkisuutta ja tuhansia lukijoita – herkällä esseekirjalla. Kirja-ala ei totisesti ole entisensä.

Nyt Brander on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa, mikä ei suuresti yllätä. Tuore menestyskirjailija koettaa kapitalisoida huomion panostamalla alan perinteiseen arvoesineeseen, voisi kyynisempi ajatella. Silta yli vuosien kuitenkin seisoo omillaan, tuntuu täyteläiseltä ja pitkään kypsytellyltä.

Romaanin lukuohjeeksi edeltävä esseeteos on silti kelpo peli. Edelleen on kyse kapeasta miehen roolista, johon kasvetaan väkisin, vaihtoehtojen puutteessa. Heti ensiriveistä sukupuoliraja maalataan liidulla asfalttiin:

”Isä ajoi autoa ja äiti maalasi huuliaan. Se oli järjestys, jonka Jonny tunnisti osaksi muitakin perheitä. Isät eivät maalanneet huuliaan eivätkä äidit ajaneet autoa.”

Päähenkilön, turkulaisen Jonnyn, tarina kerrotaan kehitysromaanin muodossa kahdenkymmenen vuoden ajalta, 1980-luvun päiväkodista 2000-luvun alun yliopistomaailmaan. Kirja on suomenkielisessä kirjallisuudessa melko harvinainen yläluokan kuvaus, joka tuo ydinperhettä palasiksi raastaessaan mieleen jopa Christer Kihlmanin tuotannon.

Läheisempi vertailukohta on turkulaiskollega Riku Korhonen, joka on kunnostautunut paitsi kaupungin myös perhe-elämän ja yhteiskunnallisen muutoksen kuvaajana. Romaanin vertaaminen Korhosen tuotantoon tarkoittaa, että se on vähintäänkin hyvä.

Jonnyn isä on pankkiiri Jerker Kivilinna, joka menestyy 1980-luvulla, mutta romahtaa edustamansa sektorin tavoin 1990-luvun lamassa. Äiti Karin tulee ruotsalaisesta vanhan rahan suvusta, jonka perinteitä romaanissa edustaa Jonnyn alkoholisoitunut mummo Christine.

Myyttiselle tasolle sijoittuu mummon huonolla suomella esittämä kertomus jumalasta, Miesmanista, jolla on kaikki valta, myös lopettaa luomansa maailma: ”Se päive Miesman painaa viimeisen kerran ja sitten loppuslut kaikki.” Miesman seuraa Jonnya lapsuudesta aikuisuuteen.

Perhe muuttaa ökytaloon Turun Aurinkolaakson omakotitaloalueelle, jonka nyttemmin on niellyt viereinen Runosmäen lähiö. Asia tuntuu symboliselta. Vaikka toksinen maskuliinisuus elää, Silta yli vuosien on nimenomaan menneen maailman kuvaus. Sellaisen, jossa mies rikastuu ja urheilee ja tappelee ja kaatuu häpeään, nainen katsoo ja ihailee ja kärsii hiljaa, ja kaikki saavutukset ovat mitattavissa.

Myyttisten kerrostumien ja lapsen maailman kuvauksessa Brander kunnostautuu: turkulaisesta lähiöstä saadaan leivottua taianomainen pikku-Macondo.

Aikuisten kilpailuhenkinen oravanpyörä ei hellitä edes pihajuhlissa, joissa lapset ovat tarkkanäköisiä statisteja. Jos teoksessa mainitaan jokin yksityiskohta, vaikka ”Marcel Proustin viikset”, se tapahtuu syystä. Kirjaan on sijoitettu lukuisia kuuluisan Madeleine-leivoksen kaltaisia muistiesineitä viime vuosituhannen lopussa varttuneille.

Jonny saa varsin kulturellin kasvatuksen ja tottuu lukemaan ja arvostamaan taidetta, jota pankkiiriperheen seinät ovat väärällään. Koulumaailmassa asia pitää salata visusti.

Silti myös Jonnyn perhe ohjaa häntä enemmän tai vähemmän suoraviivaisesti kohti miehistä kilpailua. Lapsuudenystävä on Korvenpiä-niminen naapurintyttö, jolla on vilkas mielikuvitus ja levottomat jutut. Vanhemmat näkevät suunnattomasti vaivaa saadakseen Jonnyn leikkimään miehisiä leikkejä oman viiteryhmänsä poikien kanssa.

Erilleen kasvaminen punkkari-Korvenpiän kanssa teini-iässä on kuvattu koskettavasti: puhuttavaa koulumatkalla ei enää ole, siinä ennen oli kokonainen lumottu maailma. Korvenpiä kävelee ulos Jonnyn elämästä.

Siinä missä esseekirjassa on mahdollista tulkita ja puhua vaihtoehtoisista maailmoista, romaani jää lopulta aika deterministiseksi kuvaksi mieskulttuurista.

Välillä ja etenkin loppua kohti, kun Jonny on yksinäinen ja kaupungin joutomailla viihtyvä opiskelijapoika, kertoja innostuu myös esseistiseen revittelyyn, mutta kirjan maailma jää suljetuksi. Voisiko kollektiivinen mieskuva olla toisenlainen, ja mistä muutos alkaisi? Tähän romaani korkeintaan vihjaa, mikä voi olla myös sen vahvuus.

Osoittelulta vältytään – ja ainakin taide on näyttänyt, millaista on ollut.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat