Sellisti Senja Rummukainen loisti HKO:n solistina - Kulttuuri | HS.fi

Sellisti Senja Rummukainen loisti HKO:n solistina

Dima Slobodeniukin johtama orkesteri soitti läpi konsertin pieteetillä, josta oli vaikea uskoa, ettei yleisöä ollut paikalla, kirjoittaa Sonja Saarikoski.

Sellisti Senja Rummukainen soitti HKO:n konsertin solistina.

8.5. 13:44

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa perjantaina. Milhaud, Šostakovitš, Dutilleux. Joht. Dima Slobodeniouk, sol. Senja Rummukainen. Arvio suoratoistotallenteesta.

Helsingin kaupunginorkesterin perjantaisessa konsertissa mentiin niin nopeasti tunnelmasta toiseen, ettei kuulija ollut välillä pysyä mukana. Syynä oli etenkin Šostakovitšin ensimmäinen sellokonsertto ja solisti Senja Rummukainen, jonka soitto ulottui niin syvälle ja laajalle, että oli ponnisteltava pystyäkseen heittäytymään hetken mysteeriin konsertin päättäneessä Henri Dutilleux’n orkesteriteoksessa Mystère de l’Instant.

Konsertin aloitti Darius Milhaud’n viides kamarisinfonia. Milhaud kuuluu niin sanottuun Les Six -ryhmään, jonka ”hassuna setänä” (muotoilu kriitikko Alex Rossin) pidetään säveltäjä Erik Satieta. Jo tästä voi päätellä, ettei Milhaud’nkaan sävelkieli ole haudanvakavaa, vaan yhdistelee monia aineksia ronskisti ja humoristisestikin. Käsiohjelmatekstissään myös konsertin hyvin juontanut Jaani Länsiö tuo esiin ilmeiset Stravinsky-vaikutteet; Stravinsky jos kuka oli mestari yllättävissäkin yhdistelmissä.

Tiiviissä viidennessä kamarisinfoniassa on kuultavissa vaikutteita niin jazzista kuin barokistakin. Dima Slobodenioukin johtama HKO aloitti heti hyvällä energialla. Soitto oli tarkkaa ja ilmavaa. Lent-osassa pitkät fraasit korostuivat; ilmassa oli utua ja suruakin. Vauhdikas loppu antoi tilaa hymyllekin.

Muusikot vaikuttivat ilmeisen tyytyväisiltä saadessaan oman toisen soolosellistinsä Senja Rummukaisen solistikseen Šostakovitšin ensimmäiseen sellokonserttoon. Teos on sellorepertoaarin tunnetuimpia, sellisti Mstislav Rostropovitšille omistettu. Se on sävelletty kuusi vuotta Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1959.

Teosta on usein kuvattu yhtenä Šostakovitšin henkilökohtaisimmista, mitä sana sitten tarkoittaakin. Yhtenä perusteena on käytetty sitä, että viittaus sellokonserttoon löytyy myös hänen kahdeksannesta jousikvartetostaan, jota kutsutaan autobiografiseksi säveltäjän muistelmien takia – joskin on kiistanalaista, kuinka paljon muistelmista on säveltäjän ja kuinka paljon muistelmat koonneen Solomon Volkovin kertomusta. Mene ja tiedä –henkilökohtaisuus tai omaelämäkerrallisuus ovat vaikeita määreitä ja kertovat usein tulkitsijasta yhtä paljon kuin tulkittavasta.

En kuitenkaan ihmettele, että teos herättää ”henkilökohtaisuuden” tunteen. Pelkkä orkesteraation keveys tuottaa intiimiyden vaikutelmaa. Konsertto vie syvälle ja pakottaa katsomaan elämää raatelun jälkien läpi; näkemään sen kauneuden ja mustan ironian.

Rummukaisen soitossa oli valtava voima, jota orkesteri hienosti tuki. Alusta saakka läsnä olivat elämän peruspalikat, ristiriita siitä, että joku tai jokin pakottaa katsomaan taakse, vaikka pitäisi jo edetä. Tällainen vääntö, kuvataan sitä vaikka kitkan ja karkaamisen väliseksi taisteluksi, on mielestäni konserton ytimessä ja sen Rummukainen välitti. Kuulija ymmärsi, että kyse ei ole vähemmästä kuin elämästä taistelemisesta. Se on aika paljon yhdeltä esitykseltä.

Vaikka konserton Moderato-osan tietyt kohdat voi ajatella suvantojaksoina, jännite ei missään vaiheessa katkea. Läpi konserton kuulija pakotetaan miettimään – solistin alter egona toimivan käyrätorven ystävällisellä avustuksella – onko mielen perukoilla kytevässä kauhussa kyse psyyken hajoamisesta vai systeemin terrorista. Miten elämää on mahdollista jatkaa? Siihen konsertto tarjoaa moniakin vastauksia, joista yksi on: on osattava nauraa.

Jos pitäisi kertoa jollekin, mitä tarkoittaa ”läpi eläminen”, kehottaisin kuuntelemaan Rummukaisen ja HKO:n esityksen.

Pierre Boulez suuttui aikoinaan Dutilleux’n ensimmäisestä sinfoniasta, joka ei seuraillut Boulez’n äärimodernistisen koulukunnan oppeja, vaan meni omaan suuntaansa. Vaikutteita Dutilleux on löytänyt esimerkiksi impressionismista. Sävellykset ovat kuitenkin tietyn suuntauksen sijaan omantyyppisiään keitoksia, vähän niin kuin Gaston Bachelardin tai René Girardin tekstit.

Vuonna 1989 sävelletty Mystère de l’Instant käsittelee hetken katoavaisuuden tematiikkoja. Dutilleux inspiroitui muista taiteista. Tämänkin teoksen yhtenä vaikutteena on epäilemättä ollut Marcel Proustin teossarja Kadonnutta aikaa etsimässä.

Mystère de l’Instantissa osien nimet kertovat paljon kuulokuvasta. Kaikuja. Kaukaisia etäisyyksiä. Yksinpuheluita. Hetkiä hahmotettiin fragmentteina. Yhtenäistä kertomusta ei ole. Slobodeniukin johtama orkesteri soitti läpi konsertin pieteetillä, josta oli vaikea uskoa, ettei yleisöä ollut paikalla.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat