Ville-Juhani Sutisen lukemisen arvoinen matkakirja vie arktisten romukasojen luo ja saastuu kieltä myöten - Kulttuuri | HS.fi

Ville-Juhani Sutisen lukemisen arvoinen matkakirja vie arktisten romukasojen luo ja saastuu kieltä myöten

Ville-Juhani Sutinen matkustaa pitkin poikin pohjoista ja osoittaa, että muut olivat siellä ennen häntä.

Koskematonta arktista merta.

9.5. 13:53

Matkakirja

Ville-Juhani Sutinen: Arktis. Likaista lunta. Like. 328 s.

Arktinen alue nähdään edelleen koskemattomana luontoparatiisina, vaikka se on täynnä historiaa, jätettä, saasteita ja ihmisiä – ja lämpenee nopeammin kuin muu maailma. Tässä Ville-Juhani Sutisen matkakirjan sanoma pähkinänkuoressa.

Sutinen matkustaa pohjoisessa laajasti: nähdään Ruija, Arkangeli, Huippu­vuoret ja Grönlanti. Siperian perukoilla käydään Kadyktšanin aave­kaupungissa, jossa kummittelee Neuvosto­liiton hiili­teollisuus. Lähinnä Pohjois-Amerikan mantereen arktiset alueet ja varsinainen napa-alue jäävät vierailematta.

Kohtaamiset alueen ihmisten kanssa jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pinnallisiksi, mutta teos katsookin ennen kaikkea ihmisen jälkiin. Sen kantava metafora on kaarni, Sutisen keksimä uudissana. Termi on tarkoituksellisen moniulotteinen, mutta tarkoittaa ainakin näkyvillä paikoilla sijaitsevia kivisylintereitä, joissa säilötään viestejä jälkipolville.

Yksi kaarni löytyy Huippuvuorilta, jonka mannerjäässä sijaitsee kuuluisa siemenholvi, jonka tarkoitus on mahdollistaa elämän säilyminen katastrofin hetkellä. Toisaalta sellainen on myös Grönlannissa Kangerlussuagin kaupungin suuri kaatopaikka, jossa on ”betonilaattoja, 1960-luvun autojen hymyjä etulyhtyjen tyhjine silmäkuoppineen, punamustia tynnyreitä joissa on teksti Texaco, vääntynyttä metallia fantastisissa muodoissa.”

Roska säilyy Arktiksella pitkään, koska sitä ei ole kannattavaa viedä pois. Kangerlussuaqissa eräänlaisen sheriffin roolia esittävä lentokentän johtaja Peter esittelee hieman häpeillen Sutiselle aluetta aiemmin hallussa pitäneiden amerikkalaisten jälkiä, vahingossa syntynyttä 1900-luvun kulttuurin kollaasia.

Ville-Juhani Sutisen kirja on tyylillä tehty ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille, joita Arktis kiinnostaa.

Keinotekoisuus leviää läpi kirjan hurmaavasti myös Sutisen viljelemään kieleen, joka pyrkii manifestoimaan koskemattoman luonnon mahdottomuutta. Hiihtoretkellä Muoniossa ”valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra”; Grönlannissa jäävuoret ”jonottavat jäätiköltä merelle perätysten pysäköityinä kuin autot pikaruokaravintolan drive in -kaistalla.”

Jäätikön läpi kävellessään Sutinen eksyy ja on vaarassa jäädä yöksi -22 celsiuksen lämpötilaan, mikä olisi hengenvaarallista. ”Tämäkö on nyt sitä luonnon armoilla olemista?” hän kysyy ja osoittaa jopa kuoleman tapahtuvan pohjoisessa metatasolla, myyttien maailmassa.

Vaikka lähestymistapa on tuoreempi ja epäilemättä todenmukaisempi kuin kuvasta siivotun massiivisen kameraryhmän suorittama jääkarhujahti, siinä on omat rajoitteensa. Kerta toisensa jälkeen Sutinen päätyy ihmettelemään eri puolilta pohjoista löytyviä thairavintoloita ja muita samankaltaisina toistuvia kulttuurin merkkejä.

Tulee mieleen dokumentaristi, joka on kuullut Suomessa olevan enemmän metallibändejä kuin missään muualla, mutta joka paikan päällä päätyy tekemään ”todenmukaisemman” teoksen, jossa vierailee Suomen jokaisella ABC-asemalla. Ehkä bändeistä syntyisi kiinnostavampi juttu, vaikka ne eivät kylänraitilla heti hyppääkään päin silmiä?

On myös hieman kyseenalaista, onko vaikutelmamme Arktiksesta todella niin naparetkeilyromantiikan kyllästämä kuin Sutinen väittää. Ainakin minulle alueesta tulee mieleen öljyonnettomuuden uhka suurvaltojen kilpaillessa resursseista, paperien kahina Arktisen neuvoston kokouksessa ja presidentti Niinistö otsa rypyssä puhumassa mustasta hiilestä.

Fokus massakulttuuriin peittää alleen alkuperäiskansojen näkökulman, josta Sutinen puhuu toistuvasti vähätellen. Vaikka onkin paikallaan todeta, että kaikki inuiittikansojen edustajat eivät vastusta esimerkiksi öljynporausta tai käyttäydy muutenkaan romanttisen luonnonmukaisesti, on väärin pelkistää alkuperäiskansojen kulttuuri valtaväestön romantisoinnin tulokseksi.

Sutinen vierailee Venäjän saamelaisten pääkaupungiksi kutsutussa Lovozerossa, jossa kohtaa kotariukuja jäljittelevää betonibrutalismia sekä saamelaiskitschiä museossa. Näistä hän päättelee, että saamelaisuutta lähinnä esitetään vieraille, vaikka ei tee elettäkään kohdatakseen saamelaistaustaisia ihmisiä.

Myös Grönlannissa alkuperäiskansan edustajia nähdään kirjaimellisesti vilaukselta. Sen sijaan Pohjois-Norjan suomalaistaustaisia kveenejä Sutinen haastattelee laajasti, vieraileepa pienimuotoisilla kveenifestivaaleillakin. Vähemmän yllättäen vaikutelma heidän kulttuuristaan on aidompi, monisyisempi.

Sutisen kirja on tyylillä tehty ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille, joita Arktis kiinnostaa – toivottavasti monia, sillä alueen merkitys kasvaa koko ajan. ”Arktiksella meiltä puuttuu skaala”, Sutinen kirjoittaa. ”On vain jäätä ja merta ja maallakaan hyvin vähän mitään, mikä antaisi perspektiiviä tai toimisi kiintopisteenä”.

Yhdessä vaiheessa Sutinen suunnistaa vuoren huipulle nostettu roska-astia kiintopisteenään – mutta lukijan on mahdollista hahmottaa suunnattomuus omalla tavallaan.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat