Lyttäsin maineikkaan kirjailijan teoksen täydellisesti 38 vuotta sitten – Nyt palasin selvittämään, voiko maku muuttua - Kulttuuri | HS.fi

Lyttäsin maineikkaan kirjailijan teoksen täydellisesti 38 vuotta sitten – Nyt palasin selvittämään, voiko maku muuttua

Kirjailijana ja ihmisenä arvostamani Matti Pulkkinen kutsui minua ”nuoreksi karatekaksi”, joka ”pudotti ukon” – ja viimeinkin oli selvitettävä, muuttuuko maku iän myötä, kirjoittaa HS:n kirjallisuustoimittaja Antti Majander.

Helsingin Sanomat 7.11.1983.

15.5. 2:00 | Päivitetty 15.5. 6:33

Kun tietää kovin vähän, on helppo olla varma ja laukoa totuuksia, niin omista asioistaan kuin etenkin toisten.

Nykymaailma tarjoaa vieläpä netin, jossa niin sanotut omat tutkimukset valmistuvat muutamalla onnettomia ennakkoluuloja pönkittävällä osumalla, ja kas, tietäjä on valmis tuomaroimaan koko maailman.

Omasta puolestani en ole koskaan ollut niin varma hyvästä ja huonosta kuin murrosiässä, siis jo kovin kauan ennen nettiä. Kirjallisuus, musiikki, elokuvat, kuvataide; älkää minulle niistä alkako.

Maailmassa oli virhe, kun syntyi laji nimeltä toimintakomedia, ja porukat hirnuivat vielä koulun välitunnillakin edellisen illan turpiin vaan ja onnea -tyyppiselle valkokangasviihteelle. Voin pahoin.

Olin valmis kriitikoksi.

Alkuvuodesta 1984 luin Parnassosta kirjailija Matti Pulkkisen tekstin, jossa hän kutsui minua ja Lasse Koskelaa ”nuoriksi karatekoiksi”. Pulkkisen mukaan ”kämmensyrjät heilahtivat ja ukot putosivat”.

Bruce Chatwin vuonna 1979.

Oma uhri­ukkoni oli etenkin esseistinä ja matkakirjailijana maineikkaan Bruce Chatwinin romaani Erottamattomat, joka ilmestyi Tammen arvovaltaisessa Keltaisessa kirjastossa. Tyrmäsin sen Hesarin palstoilla niin kuin vain 22-vuotias voi.

Pulkkinen, hiljaisen Ylä-Savon poika, oli nauttinut suuresti Chatwinin elämänmittaisen syrjäisyyden kuvauksesta, kun taas minä otsikoin: ”Perinteisyys – värittömyyttäkö?”

Varsinkin Pulkkisen esikoisteos Ja pesäpuu itki (1977) oli tehnyt minuun väkevän vaikutuksen, joten otin – salaa – hänen sanansa vakavasti, ja siksi muistan ne yhä. Kenties tuumisin myöhemmin, laveampien kokemusten myötä Chatwinin romaanista toisin.

Suomen arvostelijain liiton tuore vuosikirja Yhteinen kritiikki kertoo, että nyt taiteen puntaroinnilta halutaan yhteisöllisyyttä. ”Kritiikki kuuluu kansalaisuuteen”, todetaan heti teoksen esipuheessa, ”keskustelu taiteesta ja sen kritiikistä ei saa jäädä vain harvoille ja valituille”.

Eipä enää tarvitsekaan keskustelua varten odottaa Parnasson seuraavan numeron ilmestymistä.

Vuosi­kirjan perusteella avain­sana on inklusiivisuus. Se tarkoittaa ”yhden­vertaisuutta yhteisessä toiminnassa silloinkin, kun osallistujien kyvyt, taidot ja taustat poikkeavat suurestikin toisistaan”, kuten Riina Hannuksela ja Maija Karhunen määrittelevät artikkelissaan. Taide­keskustelun tulee ottaa kaikki halukkaat mukaansa, ei sulkea ulos.

Yksi keino mukaan ottamisessa on se, että ”kriitikko kirjoittaa itsensä näkyviin”. Hannukselan ja Karhusen mukaan arvostelijan olisi hyvä esimerkiksi pysähtyä miettimään, ”tunnistanko teoksen maailmasta itseni vai onko se minulle vieras; törmäänkö johonkin ensimmäistä kertaa?”

Neuvo on hyvä, sillä törmätty on, ja – pakko myöntää – silkan vierauden tähden jotensakin jonninjoutavaksi julistettu. Ihmeemmin ei tee mieli muistella vaikkapa todistusta Iain Banksin romaanista Ampiaistehdas (The Wasp Factory, 1984), sillä otaksun, että enemmän kuin kohteesta arvioni taisi kertoa minusta lukijana, rajallisuudestani.

Näkyvissä kriitikon tulee olla, vaan ei pääosassa.

Myöhemmin tapasin Matti Pulkkisen (1944–2011) muutaman kerran niin Lapinlahdella kuin Hämeenlinnassakin: sivistynyt, suorasanainen, rohkea, hauska sekä hienotunteinen mies.

Tapaamassa Matti Pulkkista Hämeenlinnassa vuonna 1995.

Vastakritiikin ”nuoresta karatekasta” ei puhuttu. Hävetti . Koin saaneeni ansioideni mukaan.

Hesarin digitaalinen arkisto löytää arvioni marraskuun seitsemänneltä päivältä 1983. Erottamattomat kertoo identtisten kaksosten, Lewisin ja Benjaminin, elämäntarinan. ”Se alkaa jo veljesten syntymää edeltäneistä, perheen asemaa täsmentävistä tapahtumista ja päättyy odotusten mukaisesti kirkkomaan hiljaisuuteen”, kuvailen. ”Kirjaa onkin mainostettu perinteisen romaanin uutena tulemisena vastapainoksi kaikille muotitietoisille myytti-marquezeille.”

Tosiaan, Gabriel García Márquez oli huudossa ja hänen maagisella realismillaan mittailtiin, onko proosa edistyksellistä vai kallellaan taaksepäin.

Fantasiaa, mystisyyttä tai edes lieviä epäjohdonmukaisuuksia erottamattomien tarinasta nuori minäni ei löytänytkään. Sen sijan löytyi lyhyiksi luvuiksi pätkittyä, tiukasti aikajärjestystä ja rationaalisuutta noudattavia episodeja maamiehen arkipäivästä. ”Kerronta muokkautuu yksitotisen värittömäksi”, pamautan.

Lisää ropisee: ”jännitteetön jatkokertomus”, ”huumorikin potee verenvähyyttä, manerismia”, ”ei kykene porautumaan kalseita tavanomaisuuksia syvemmälle, ”Keltaisen kirjaston rikkaiden, moniulotteisten romaanien joukossa Erottamattomat on väärässä seurassa”.

Reipasta, vähintäänkin. Suomennoksen kansiliepeessä kun siteerataan itsensä Auberon Waughin arviota Daily Mailissa, jossa hän kiittää Erottamattomia harvinaiseksi mestariteokseksi ja nostaa sen tekijän ylitse maaseutukuvauksen klassikon Thomas Hardyn.

Tunnistan kyllä arvion 22-vuotiaan kirjoittajan, mutta hätkähdän hänen kanttiaan. Onneksi ihminen saa muuttua, ja ehkä pitääkin. Joten on vietävä ihmiskoe loppuun, luettava Bruce Chatwinin (1940–1989) Erottamattomat (On the Black Hill, suom. Sirkka Salonen) uudelleen.

Sivu sivulta käy yhä köpelömmin. Huomaan olevani ihan samaa mieltä märkäkorvan kanssa. Tai oikeastaan pitäväni Erottamattomista jopa vieläkin vähemmän kuin 38 vuotta sitten. Pian harppailen kappaleita, sitten sivuja ja loppupuolella jo kokonaisia lukuja. Eihän tällaista menneen maailman kalustoluetteloa syö susikaan.

Vain muutama dramaattisesti kehitelty jakso estää iän myötä kurttuuntuneita luomiani lupsahtamasta. Paras niistä on ensimmäisen maailmansodan suuri päättymisjuhla, jossa yhteisyyden sijasta paistattelevat omahyväisyys, sosiaalinen nokkimisjärjestys, pöyhkeys ja julmuus.

Värittömyydestä olen opiskelijapojan kanssa eri mieltä. Nähdäkseni Chatwin jopa rakentaa sävyjen varaan niin tunteiden, maisemien kuin interiöörien luomisessa, vaikka tulos sitten muistuttaakin kierrosta kotiseutumuseossa vitriiniltä toiselle. Symbioottisen suhteen kuvauksena Erottamattomat on kesy antiikkisten asenteiden muinaisjäänne verrattuna Leena Parkkisen esikoisteokseen Sinun jälkeesi, Max (2009).

Nähdäkseni laaja romaani ei ole Chatwinin tapa kertoa, vaikka hän saikin Erottamattomista vuoden parhaan esikoisromaanin Whitbread-palkinnon, kuten nyt netistä käy vaivatta ilmi. Omimmillaan hän on silminnäkijänä ja asioiden suhteuttajana, ei kuvittelijana.

Tarinan opetus: nuoruuden tylsistyttäjästä ei opi pitämään vanhanakaan.

Mutta ei se ole koko totuus. Kyllä ihminen myös muuttuu. Omalla kohdallani esimerkiksi Leo Tolstoin tuotanto alkoi maittaa vasta keski-iässä.

Se kuitenkin on varmaa, että ihan kaikkiin nuoruuden suosikkeihin ei kannata palata. Pikkuisen olen vilkaissut muun muassa Hermann Hesseä ja Henry Milleriä, sulkenut kannet äkkiä ja kiittänyt kauniisti väräjävistä muistoista.

Mitä toimintakomedioihin tulee, niille en anna pienintäkään mahdollisuutta.

Antti Majanderin koko arvostelu Bruce Chatwinin Erottamattomat-teoksesta Helsingin Sanomissa marraskuussa 1983.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat