RSO:n perjantaikonsertissa kuultiin synkkiä sävyjä mutta myös ajoittaista valoa - Kulttuuri | HS.fi

RSO:n perjantaikonsertissa kuultiin synkkiä sävyjä mutta myös ajoittaista valoa

Illan ehein kokonaisuus oli Thomas Larcherin laulusarja Die Nacht der Verlorenen, kirjoittaa kriitikko Sonja Saarikoski.

Andrè Schuen (vas.), Jussi Nikkilä ja Narek Hakhnazaryan.

15.5. 13:14 | Päivitetty 15.5. 17:22

Klassinen

Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 14.5. Joht. Hannu Lintu, sol. Narek Hakhnazaryan, Andrè Schuen, kertoja Jussi Nikkilä. Arvio suoratoistotallenteesta. – Ustvolskaja, Tšaikovski, Larcher.

Radion sinfoniaorkesterin perjantaikonsertin teokset oli kerätty useamman konsertin ohjelmista, joita täytyi koronan takia muuttaa. Ehkä sen voi mieltää fragmentaarisena; itse ajattelen, että onneksi oli sentään Tšaikovskin Rokokoo-muunnelmien valo. Niin synkkiä ovat sekä konsertin aloittanut Galina Ustvolskajan kolmas sinfonia että Thomas Larcherin laulusarja Die Nacht der Verlorenen.

Vuonna 2006 kuolleen Galina Ustvolskajan musiikki on aivan omanlaistaan. Hän ei halunnut selitellä sitä; se oli hänen äänensä maailmaan, sellaisenaan täysin uskottava ja tinkimätön. Mikään ei synny tyhjiöstä, mutta on taiteilijoita, joiden vaikutteet sublimoituvat ennen kaikkea muualta kuin taiteenalan sisäisistä konventioista. Nähdäkseni Ustvolskaja on juuri tällainen säveltäjä.

Paremmin kuin musiikistaan Ustvolskaja lienee tunnettu siitä, että hänen opettajanaan toiminut Šostakovitš kosi häntä kahdesti. Šostakovitš-yhteyttä on kuitenkin turha korostaa, sillä säveltäjien musiikki poikkeaa toisistaan fundamentaalisti.

Viime aikoina Ustvolskajan musiikkia on pikku hiljaa alettu soittaa enemmän. Vuonna 2007 julkaistiin myös kirja nimeltä Variations on a Theme Galina Ustvolskaya, jonka on kirjoittanut hänen entinen oppilaansa Semyon Bokman. Se on kuitenkin lähes lukukelvoton sekä kielelliseltä ulosanniltaan että etenkin sisällöltään, jossa Ustvolskajaa muun muassa verrataan Tohtori Faustuksen Schönbergistä inspiroituneeseen Adrian Leverkühniin. Konstantin Bagrenin, Ustvolskajan mies 43 vuoden ajalta, kirjoittaa ustvolskaya.org-sivustolla julkaistussa kirjeessään, että onneksi ”Senya” tajusit julkaista kirjasi vasta Ustvolskajan kuoleman jälkeen, sillä jos säveltäjä olisi lukenut sitä, hän olisi kuollut välittömästi.

Kuten Ustvolskajan muutkin sinfoniat, myös vuonna 1983 sävelletty kolmas sinfonia osoittaa, että ”sinfonia” on sana, jota voi käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Puhaltimista, kontrabassoista, pianosta, lyömäsoittajista ja resitoijasta koostuvalle kokoonpanolle sävelletty vartin mittainen teos on huuto kohti suurempaa – sävellys, joka pitää kuvaamisen sijaan tuntea.

1000-luvulla eläneen munkin ja muusikon Hermannus Contractuksen rukoustekstin resitoi Jussi Nikkilä. Lotta Emanuelsson korosti alkujuonnossaan, että Ustvolskaja ei halunnut välittää uskonnollista viestiä. Itse tulkitsen tekstien viittaavan laajempaan kokemukseen olemassaolosta.

Hannu Linnun ja RSO:n tulkinnan armottomuus perustui ääritiloja enemmän ajoittain staattiseenkin vääjäämättömyyteen, jota rummut vavisuttivat. Streamin välityksellä viimeinen riipivyys jäi aavistuksen vajaaksi.

Rokokoo-muunnelmien solistina soitti Narek Hakhnazaryan, Tšaikovski-kilpailun voittaja vuodelta 2011. Teos on kilpailun finaalissa pakollinen, ja joskus pohditaan, onko teos ”kilpailukappale”. Pohdinta on samalla tavalla vailla pohjaa kuin kysymys siitä, ovatko Haydnin sellokonsertot ”koesoittokonserttoja”.

Toki Rokokoo-muunnelmat on äärimmäisen arka teos, ja sikäli sen voi ajatella toimivan hyvin myös kilpailussa. Ennen kaikkea se on kuitenkin hienoa musiikkia, jota Hakhnazaryan tulkitsi viehättävästi. Tulkinta oli pääosin teoksen hengen mukaisesti valoisa, johon kuudennen variaation tummat sävyt loivat hienon kontrastin. Sointi oli kaunis, vibrato laaja. Hakhnazaryan käytti aikaa paikoitellen säästelemättä, ja elegantisti säestäneen orkesterin kanssa ilmeni ajoittain hienoista eriaikaisuutta. Pidin kuitenkin spontaaniuden tunnusta, joka alkoi jo ennen soittoa, kun solisti ilmeisesti tiedusteli kapellimestarilta, miten toimia esityksen jälkeen, kun yleisöä ei ole. ”Weird”, hän sanoi, ja alkoi soittaa.

Thomas Larcherin vuonna 2008 säveltämä laulusarja Die Nacht der Verlorenen perustuu vuonna 1973 kuolleen viime aikoina jälleen enemmän ansaittua huomiota saaneen Ingeborg Bachmannin postuumisti julkaistuihin tekstifragmentteihin, joita ei ilmeisesti ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Ne käsittelevät synkkyyttä, kuolemaa ja merkityksettömyyttä: ”Ja kun mitään ei enää ollut, kaikki oli kadonnut, yhä kauempana, kunnes oli vähemmän kuin ei mitään enkä minä enää mitään […]. Välillä turvaa etsitään konkretiasta: Tavarat / leipäkori / aamun kertotaulu / ja kaksi kulhoa”.

Larcherin hienon teoksen solistina lauloi baritoni Andrè Schuen upealla äänellä ja koskettavasti. Esitys oli vaikuttava, viimeistelty ja vavahduttava, ja siitä tehtiin myös levytys. Tulkinnasta kuuli, että niin Schuen kuin Lintu kokevat Larcherin musiikin läheiseksi.

Teos luo tiloja, jotka paikoin menevät musiikin ”yli”, häivyttävät musiikin ja muiden äänien rajoja. Tilojen välissä melodiat ovat hyvinkin tavoitettavia. Kauhu tihkuu läpi jo ensimmäisestä laulusta Kadonnutta kaikki. Teoksen edetessä käydään jopa koraalimaisissa tunnelmissa, kuin kysyen, auttaisiko tämä. Lopullista selvyyttä ei kuitenkaan löydy; ehkä, koska surua ei voi ratkaista.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat