Vallisaari on Helsinki Biennaalin suurin vetonaula, mutta se uhkaa varastaa pääroolin – HS:n kriitikot valitsivat suosikkinsa teoksista - Kulttuuri | HS.fi

Vallisaari on Helsinki Biennaalin suurin vetonaula, mutta se uhkaa varastaa pääroolin – HS:n kriitikot valitsivat suosikkinsa teoksista

Teokset, jotka onnistuvat asettumaan vuoropuheluun ympäristön ja sen historian kanssa, tekevät Helsinki Biennaalista ainutlaatuisen näyttelykokemuksen.

Laura Könösen veistossarjassa Ei taivasta rajana (2021) taivaasta on tippunut paloja Aleksanterinpatterin pihalle.

2.7. 12:37

Ei ole epäilystäkään, että itse Vallisaari on Helsinki Biennaalin suurin vetonaula. Saaren upea luonto, merimaisemat ja puolustusvoimien vanhat rakennukset varastavat huomion jopa siinä määrin, että välillä unohtaa tulleensa katsomaan taidetta.

Kuraattoreille vaikuttava ympäristö asettaa haasteen: toisaalta teokset on valittava saaren ehdoilla ja sitä korostaen, mutta toisaalta ne eivät saisi jäädä saaren varjoon. Aivan kaikki biennaalin teokset eivät tätä tasapainoa löydä.

Sitä vastoin ne teokset, jotka onnistuvat asettumaan vuoropuheluun ympäristön ja sen historian kanssa, tekevät Helsinki Biennaalista ainutlaatuisen näyttelykokemuksen.

Teemu Lehmusruusun installaatio House of Polypores (2021) ohjaa ajattelemaan näkymättömäksi jäävää luontoa muuttamalla puiden lahoamisprosessit ihmiskorvin kuultavaksi ääneksi. Laura Könönen taas ohjaa katseen taivaalle veistoksillaan, joiden voi pilvettömänä päivänä kuvitella olevan taivaankannesta pudonneita sirpaleita.

Jaakko Niemelän Laituri 6 (2021) näyttää, mille korkeudelle merenpinta nousee, jos Grönlannin pohjoinen jääpeite sulaa.

Nykytaiteessa yleinen ympäristömuutoksen teema saa Vallisaaressa uudenlaista konkreettisuutta. Jaakko Niemelän installaatio Laituri 6 (2021) konkretisoi jäätiköiden sulamisen aiheuttamaa merenpinnan nousua. IC-98 taas on kerännyt syksyn lehdistä melankolisen vertauskuvan ympäristötuholle. Samalla teokset saavat miettimään, miten Vallisaaren luonto kestää biennaalin ja sen suuret yleisövirrat.

Erityisen kauniisti Vallisaaren ympäristöä hyödyntää Mark Niskasen ja Jani-Matti Salon teos A Scene (2021). Ääntä ja videota yhdistävä installaatio antaa saarta ympäröivien merimerkkien valoille omat sävelet. Vilkkuessaan merkit tuottavat meditatiivisesti aaltoilevaa musiikkia, joka muuttuu hiljalleen päivän aikana. Runollinen teos ohjaa ajattelemaan ajan monia syklejä ja kerroksia.

Teoksen toisen osan voi kokea Kaivopuiston tähtitornilta auringon laskeuduttua. Kännykän ja kuulokkeiden avulla merimerkkien yösoitto antaa pimeyteen kietoutuneelle maisemalle yhtä aikaa kosmiset ja intiimit mittasuhteet.

Harri Mäcklin

Vallisaaren vyöhykkeellä

Vallisaari on vaikea paikka nykytaiteen näyttelylle. Saaren luonto on niin vaikuttava ja historia niin vahvasti läsnä, että ne melkein varastavat pääroolin. Pitkään tyhjinä olleet rakennukset ja ammusvarastojen seinien hilseilevät maalit lisäävät keitokseen raunioromantiikkaa, kieltotaulut puolestaan saavat arvailemaan saaren suljetun eteläosan ihmeitä. Paikoin tuntuu siltä kuin oltaisiin Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan (1979) salaperäisellä ”vyöhykkeellä”.

Pysäytyskuva Hayon Kwonin animaatiosta 489 vuotta (2016).

Suljettua aluetta käsittelee myös korealaisen Hayoun Kwonin animaatio 489 vuotta (2019). Kiehtova teos vie katsojan kahta Koreaa erottavalle demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Se asettaa vastakkain aluetta partioivien sotilaiden pelot ja alueen pitkään koskemattoman luonnon tavalla, josta on lyhyt vain kivenheitto Vallisaaren luontoon, historiaan ja nykyhetkeen.

Puolalaisen Alicja Kwaden veistos Pars pro Toto (2018) koostuu valtavista kivipalloista, jotka on sijoitettu aaltojen hiomille kallioille. Värikkäät kivilajit ovat peräisin eri puolilta maapalloa samalla kun kokonaisuus tuo mieleen kuulapeliksi hajonneen aurinkokunnan. Teos on paikkaansa tehty, mutta siirtyy kesän jälkeen Helsingin Kalasatamaan. Jää nähtäväksi, toimiiko kivipallojen geometria yhtä hienosti kaupunkiympäristössä.

Alijca Kwaden veistos Pars pro Toto (2018) on Kustaanmiekan salmen viereisillä kallioilla.

Kanadalaisten Janet Cardiffin ja George Bures Millerin Forest (For a Thousand Years) (2012) on kolmiulotteinen kollaasi äänistä, joita saaren metsien voi ajatella kuulleen pitkän historiansa vaiheissa: kaatuvia puita, hirnuvia hevosia, räjähtäviä pommeja. Vaikuttavan puolituntisen päättää Arvo Pärtin kaunis kuorosävellys.

Katharina Grossen maalaama talo, Shutter-Splinter (2021), on yksi Helsinki Biennaalin tilausteoksista.

Maailmassa on noin 200 biennaalia, joista Helsingin versio erottuu yllä mainitun kaltaisilla paikkaan tehdyillä tai siitä ammentavilla teoksilla. Monet teoksista antavat kuitenkin periksi ympäristön paineelle, mutta mukana on yhtä monta, jotka oivaltavasti käyttävät hyväkseen upeaa luontoa ja ammusholvien hämärää ja jopa haastavat ne, kuten saksalaisen Katharina Grossen maalaama purkutalo.

Timo Valjakka

Löytöretkiä

Marja Kanervon videoteoksessa A-rappu (2020) kamera kiertää tyhjässä Vallisaaren Luotsitalon rakennuksessa. Riisutut huoneet, merelle katsovat ikkunat ja ajan myötä lian haalistamat lattiat muuntuvat A-rapussa kuultavaksi alustaksi, jolle Kanervo piirtää harmonisia geometrisia kuvioita.

Helsinki Biennaalissa on runsaasti Vallisaaren pintaan ja rakenteisiin löytöretkiä tekeviä teoksia. Paikkasidonnaisuus onkin biennaalin kantava teema: Vallisaari ja sen historia sekä paikkaan kuvitellut maailmat toimivat useiden teosten lähtökohtana.

Jussi Kivi, Paikallisten artefaktien ja anomalioiden perinnehuone / Ajattomuuden museo, 2021.

Hienovaraisesti rakennettujen maailmojen tavoittaminen vaatii joskus löytöretkeilijän kärsivällisyyttä. Jussi Kiven Paikallisten artefaktien ja anomalioiden perinnehuone / Ajattomuuden museo (2021) näyttää ensisilmäykseltä tavalliselta huoneelta seinille unohtuneine lehtileikkeineen ja vanhoine valokuvineen. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että Kivi on rakentanut kuvitteellisen tutkijan kammion, jonka haltija on uppoutunut huoneessa mystisten luonnonilmiöiden tutkimiseen ja käsittämättömien merkkien tulkitsemiseen. Jos Kiven kokonaisuuden läpi kävelee liian nopeasti, on vaarassa hukata teoksen hätkähdyttävän sydämen, pikkutarkat dioraamat sisäänsä sulkevan pimeähuoneen.

Hanna Tuulikki, Metsänpeiton alla, 2021.

Hanna Tuulikki onnistuu rakentamaan pieneen näyttelytilaan kokonaisen taikamaailman muutamalla yksinkertaisella eleellä. Metsänpeiton alla (2021) sijoittuu koivikkoon, jonka ”katsomoon” mahtuu vain pieni yleisö kerrallaan. Intiimi teos on vaikuttava yhdistelmä nykytanssia, kansanlaulua ja karjan kutsuhuutoja. Ihmisestä tulee esityksessä maaginen eläin, kun jalat ja kädet välähtelevät maisemassa häiriökuvan tavoin.

Tanssin ja taidokkaan esillepanon yhdistämisessä onnistuu myös Outi Pieski, joka on toteuttanut yhdessä Birit ja Katja Haarlan kanssa taiten näyttelytilan pintaan projisoidun tanssiteoksen Guhte gullá (2021). Tanssia ja salattujen maailmojen etsimistä lupaa myös Samir Bhowmikin Kadonneet saaret (2021). Bhowmikin performatiivinen tutkimusmatka on yksi biennaalin esityksellisistä teoksista, jolle yleisö voi ilmoittautua mukaan.

Sini Mononen

Vaaran tuntua ja maailmantuhon tanssia

Sateisena tai helteisenä päivänä Helsinki Biennaalissa kannattaa suunnata Vallisaaren lukuisiin sisätiloihin ja keskittyä kestoltaan pidempiin teoksiin. Monet niistä kutovat näkyviin biennaalin nimen Sama meri mukaisesti erilaisia yhteyksiä sekä kuljettavat katsojan kokonaan toiseen aikaan ja paikkaan.

Paweł Althamer: Seitsemän vankia, 2020

Paweł Althamer on toteuttanut kaksiosaisen, dokumentaarisesta filmistä ja VR-elokuvasta koostuvan teoksensa Seitsemän vankia (2020) yhteistyössä Suomenlinnan avovankilan kanssa. Molemmissa keskeisiä ovat vankien ajatukset vapaudesta ja vankeudesta. Osat täydentävät toisiaan: siinä missä dokumentaarinen osuus sukeltaa syvemmälle teemoihin, vr-elokuvaa katsoessa tempautuu keskelle tapahtumia.

Wanuri Kahiu: Pumzi, 2009.

Wanuri Kahiun dystooppinen lyhytelokuva Pumzi (2009) sijoittuu tulevaisuuden Itä-Afrikkaan, Maitu-yhteisöön ja todellisuuteen, jossa viimeinenkin puu on kuollut eikä maaperässä ole enää vettä. Unenestolääkityksestä huolimatta päähenkilö Asha näkee unia vehreästä puusta keskellä kaunista mutta tappavan paahtavaa aavikkoa. Toivon siemen kasvaa Ashan mielessä sekä konkreettisesti hänen kuljettamassaan kasvissa.

Maisemat ovat upeita ja uhkaavia myös Hayoun Kwonin 3D-animaatiossa 489 vuotta (2016), jossa entinen eteläkorealainen sotilas kertoo Koreoiden välisestä demilitarisoidusta vyöhykkeestä. Muistot muuttuvat eläväksi ja vaikuttavaksi kertomukseksi rajoista mutta myös vahvasta yhteydestä tiettyyn paikkaan, jatkuvaan vaaraan ja viholliseen. Vaikka sotilas toivoisi vyöhykkeen katoavan, se on osa häntä.

Birit & Katja Haarla, Outi Pieski: Guhte gullá / Here to hear, 2021.

Birit & Katja Haarlan ja Outi Pieskin Guhte gullá (2021) on raju, kohtalokas ja lumoava maailmantuhon tanssi. Monikanavainen videoinstallaatio hyödyntää hienosti Aleksanterinpatterin holvistoa: Haarlat tanssivat pitkin kaariholvin erottamia vastakkaisia seiniä. He peilaavat toisiaan ja luovat yhteistä liikekieltä, jolla he kutsuvat apuun saamelaiset maan jumalattaret Uksáhkkán, Juoksáhkkán ja Sáráhkkán.

Sanna Lipponen

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat