Ismo Alangon elämäkerta on levällään ja kesken: Lopputuloksena on vain anekdootteja ryyppäämisestä, keikkailusta ja levynteosta - Kulttuuri | HS.fi

Ismo Alangon elämäkerta on levällään ja kesken: Lopputuloksena on vain anekdootteja ryyppäämisestä, keikkailusta ja levynteosta

Katja Ketun kirjoittama teos on keskeneräinen sekasotku, joka hukkaa mahdollisuuden hahmotella versio Suomen kulttuurihistoriasta.

Ismo Alanko on suomirockin poikkeus, joka ei ole koskaan jumiutunut paikoilleen. Muusikko kuvattiin kesällä 2020 työhuoneellaan Helsingin Kruununhaassa.

24.10. 13:06

Elämäkerta

Katja Kettu: Ismo Alanko. Johnny Kniga. 543 s.

Katja Ketun kirjoittamasta Ismo Alangon elämäkerrasta olisi voinut tulla suomalaisten rock-kirjojen rima, joka ylittää. Ketulla on loistava lause, ja hän on parhaimmillaan nimenomaan kertojana. Kustantamon esittelyn mukaan hän on myös kasvanut Alangon musiikin soidessa.

Strategiatasolla näyttää hyvältä. Sen lisäksi, että saataisiin korjattua mainosmaisen ja usein keskinkertaisen kirjagenren laatustandardeja, tunnetut taiteilijat Kettu ja Alanko varmasti loisivat synergiaa eli myyntiä samoin keinoin kuin Jari Tervo ja Vesa-Matti Loiri tekivät.

Toisin kävi. Tuli katastrofi. Surullinen ja karmea epäonnistuminen, jossa on vain häviäjiä.

Odotettu elämäkerta on keskeneräinen sekasotku, josta käy vain ajoittain selväksi, millainen siitä piti tulla.

Konsepti vaikuttaa olleen, että Kettu kertoo Alangon tarinaa kronologisesti preesensissä, ja Alanko, kirjassa ”Ismo”, kommentoi Ketun tulkintaa nykyhetkestä käsin.

Pitäisi syntyä dialogi, vaan viimeistään sadan sivun kohdalla huomaa, kuinka Ketun kerronta typistyy irtolauseiksi ja kotialbumin kuvateksteiksi. Hän antaa miehen itsensä kertoa, ja mieshän kertoo. Jäljelle jää haastattelulitteraatti. Riippuu lukijasta, loppuuko ensin happi vai mielenkiinto.

Jokaisen kirjoittajan painajainen näyttää toteutuneen: aika voi sittenkin loppua kesken. Kirjoittajat tietävät myös, kuinka hädän tullen ensimmäisenä uhrataan oma kerronta. Tyhjä tila täyttyy sitaatti-copypastella.

Päälukuja markkeeraavien yhtyeiden ja vuosikymmenten vaihdoskohdissa Kettu saa kirjan hetkeksi näppeihinsä. Sujuvimmillaan kirja on Alangon uran kannalta epäkiinnostavaan aikaan 2000-luvulla. Silloin avioero lähestyy vääjäämättömästi, ja Alanko juo yhä holtittomammin.

Tuolloin kirja kuulostaa siltä kuin sen olisi pitänyt. Ketun kertojaäänessä on pisteliäisyyttä eikä hän aina niele Alangon sanomisia. Moni katsoja on kyllä jäänyt käsitykseen, että Sielun veljet performoi usein nimenomaan päihteiden vaikutuksen alaisena. Mutta antaa Ismon puhua, hän kuittailee.

Lisäksi on karkeita taittovirheitä, karkeita yhdyssanavirheitä, karkeita nimivirheitä. Sielun veljien Tuulelta vastauksen saan -kappaleen inspiroinut Bob Dylanin Blowin’ in the Wind saadaan kirjoitetuksi oikein kolmannella yrittämällä. Näyttelijä-muusikko ”Oona Kamua” ja runoilija ”T.S. Elliotia” ei saada lain. Stefan Lindforsia kutsutaan muotoilijaneroksi. Kiitossivulla lukee ”elämänkerta”.

Ismo Alanko vuonna 1993.

Samalla Kettu hukkaa poikkeuksellisen mahdollisuuden hahmotella versio Suomen kulttuurihistoriasta.

Joensuulainen lausuntataiteilijan ja pankinjohtajan poika oppii kirjallisuuden kotoa, musiikin sellotunneilta musiikkiopistosta ja löytää esiteininä levykaupasta Alice Cooperin ja Sladen mutta varsinkin David Bowien. 20-vuotiaana hän on Hassisen Koneen keulakuva ja kansallinen rocktähti.

1980-luvun alusta lähtien Alanko on ollut määrätietoinen ja pedanttikin tekijä. Ura on ollut monipuolinen hyvässä ja pahassa. Sen kultakaudeksi voi perustellen valita niin Hassisen koneen, Sielun veljien keskikauden, ensimmäiset soololevyt 1990-luvun alussa kuin millenniumin aikaiset ja millenniumilta kuulostavat Säätiö-yhtyeen levyt.

Alangosta tuli suomirockin poikkeus, nyt jo vanheneva mies, joka ei koskaan jumiutunut paikoilleen.

Minkäänlaista aikalaiskontekstia elämäkerta ei kuitenkaan hahmottele.

Yhteiskunnassa ja Yleisradiossa 1980-luvun alussa vallinnut rockvihamielisyys ja nuorten punkkareiden kapina sitä vastaan jää sivulauseen maininnaksi ”joululaulusinkusta”. Yhtä syvälle päästään suomalaisessa popkulttuurissa vallinneesta rockin ja iskelmän vastakkainasettelussa. Vanhoja haastatteluita ei siteerata, arvioista kerrotaan lähinnä, tykkäsikö kriitikko vai ei.

Ismo Alanko, hänen tekonsa ja hänen poikkeuksellinen taiteensa ovat umpioon tungettu puuduttava lista. Kronologiasta luopuminen Kai Ekholmin viimevuotisen Jörn Donner -elämäkerran tavoin olisi ollut fiksu ratkaisu.

Nyt elämäkerta on anekdootteja ryyppäämisestä, keikkailusta ja levynteosta. Muutamia pakollisia perhedetaljeja on siellä täällä iltapäivälehtiä varten. Mutta ehkä Alangon elämä on näyttänyt juuri tältä.

Ismo Alanko esiintyi Sielun veljien kanssa Provinssirockissa kesällä 1986.

Alanko kohtasi nuoria ihailijoitaan Ruisrockissa vuonna 1984.

Kun Alankoa ympäröinyt kulttuuri sivuutetaan, hänen taiteellinen merkityksensä jää vaille perusteita.

Alanko ja Kettu kahlaavat silti läpi joka ainoan Alangon albumille levyttämän kappaleen. Teoksen ainut arvo on olla Alangon tuotannon kuunteluopas ja kommenttiraita superfaneille. Musiikin analyysi suurilta osin Alangon itsereflektiota, sointuja, tekstianalyysiä, triviaa. Perspektiivi ulottuu hänen silmistään hänen omaan napaansa.

Hämmästyttävää ja vähän vaivaannuttavaakin on, miten vähän Alanko keksii kritisoitavaa mistään mitä on tehnyt.

Kettua olisi tarvittu väittämään vastaan. Tiettyjä kappaleita, varsinkin Ismo Alanko Säätiön aikoihin, hän intoutuu analysoimaan enemmän. Ehkä ne ovat niitä hänelle tärkeitä. Vähintään yhtä paljon on niitä, joista hänellä ei selvästi ole ollut sanottavaa.

Kuukausiliitteen haastattelusta jäi kuva, ettei Kettu ja Alanko ollut taivaallinen työpari, jota siitä toivottiin.

”Kahden taiteilijan ainutkertainen kohtaamisesta” tuli kirjan pohjalta kahden egon ainutkertainen törmääminen. Voittajana selvisi Alanko, harmillisesti.

Jos elämäkerrassa haluaa esittää oman näkemyksensä, se kannattaa yleensä kirjoittaa itse.

HS kysyi kustantamolta: Jäikö kirja kesken?

Timo Ernamo

Johnny Knigan toimituspäällikkö, Alangon elämäkerran kustannustoimittaja Timo Ernamo, kirja tuntuu läpeensä keskeneräiseltä. Mitä on tapahtunut?

”En koe, että se olisi keskeneräinen. Sellaiseksi se muotoutui, mutta ei ulkopuolinen ammattilukijamme nähnyt siinä ongelmaa. Sitä on lyhennetty todella paljon. Se näyttää venkoilevalta paikoin, mutta ajattelen sitä itse niin, että se kuvaa Ismoa. Hän on yllättävä, odottamaton ja venkoileva.”

Kuukausiliitteen haastattelun mukaan kirja oli 1 800 sivua pitkä, ja se lyhennettiin siitä nykymittaansa. Mitä otettiin pois?

”Molempia on lyhennetty, sekä Ismon että Katjan osuuksia. Paljon oli sellaista, josta katsottiin, että se on toistoa. Yhä kirja on yli miljoona merkkiä pitkä. Pitää myös aina jättää vähän löysää tuon tyyppiseen kirjaan, ettei lukija mene tukkoon.”

Entä miksi kirjan taitossa on niin paljon virheitä? Ja siihen nimivirheet päälle.

”Ekassa painoksessa on taittovirheitä, tokassa ne on karsittu minimiin. Samoin korjasin monia nimiä. Teknisiä virheitä on. Se lohduttaa, että lähinnä ammattilukijat huomaavat ne.”

Ismo Alanko ja Katja Kettu kuvattiin Kuukausiliitteen haastattelua varten Ruskeasuon palloiluhallin pukukopissa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat