Romaani
JP Koskinen: Haukansilmä. Like. 467 s.
Meillä riittää jatko-osia ja kirjasarjoja, esiosat ovat suomalaisittain harvinaisia. JP Koskinen (s. 1968) ei ole aiemminkaan kaihtanut uusia aluevaltauksia.
Hänen romaaninsa Tulisiipi (2019) kertoo 1930-luvun Karelian fiiverin houkuttamien amerikansuomalaisten karuista kohtaloista Karjalan tasavallassa. Päähenkilön Kaarle Kuuran eli Charles Frostin tie vie Josif Stalinin leireiltä neuvostoilmailun pioneeriksi. Romaani voitti Savonia-palkinnon ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi.
Haukansilmässä Kaarlen isoisä Yrjön perhe muuttaa Pohjanmaalta Nyy Joorkiin. Jo valtamerihöyryn kyydissä sovitaan, että Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja äidistä ja isästä Minnie ja Edward.
Suurkaupungin mittasuhteet pyörryttävät Oulun ja Kalajoen jälkeen. Vallesmannien ja kasakoiden tilalla on poliisimiehiä, sivil vooriin värvätään lähtijöitä.
Uuden mantereen romantiikasta huolimatta isän hommat satulavaktorissa eivät luonnistu, läntloordi painaa päälle.
Ennen pitkää suunnataan uudisraivaajiksi Kansasiin. Siitä vaikeudet vasta alkavat, samoin Yrjön suuri seikkailu.
11-vuotias poika joutuu lakota-intiaanien kaappaamaksi ja kasvattamaksi. Mennyt jobien ja manin perässä juokseminen tuntuu enää kaukaiselta unelta, elämä on tässä ja nyt: mustangilla ratsastamista ja antiloopinmetsästystä preerian tuuli ja aurinko paljaalla iholla.
Mutta pääseekö lennätinlinjoja, rautahevon kiskoja ja siipirataslaivoja koskaan pakoon? Turha toivo. Eletään karjaparonien, kultaryntäyskaupunkien ja loputtomien intiaanisotien aikaa.
Kirjan ensi neljännes tuntuu tietoiselta tribuutilta James Fenimore Cooperin intiaanikirjoille ja Mark Twainin veijaritarinoille.
Tarinan edetessä mennään karuun, raadolliseen realismiin ja maailmankatsomukselliseen desilluusioon. Mieleen tulevat 1960–70-lukujen revisionistiset lännenelokuvat, Sergio Leone ja Sam Peckinpah. Samoin Cormac McCarthyn kaunokirjalliset verioopperat.
Tulisiiven keskeisiin teemoihin kuuluu identiteetin muuntelu ja peittely hengissä pysymisen keinona. Haukansilmän Georgekin luo nahkaansa kuin käärme aavikolla. Hänestä tulee Valkoinen Piikkisika, Haukansilmä ja Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosten kesytyksessä auttaa vanhan kotimaan kieli.
Lopulta on aika palata valkosilmien keskuuteen. Georgen sisimmässä kaksi omalla tavallaan julmaa maailmaa riitelevät keskenään. Toisilla on rahan- ja vallanhimonsa, toisilla soturimentaliteetti ja rohkeuden kultti.
Ei jää epäselväksi, kumman puolella niin Georgen kuin Koskisen sympatiat ovat. Intiaaneilla on sentään välitön luontosuhteensa ja halunsa elää sopusoinnussa Suuren Hengen kanssa.
George sotii välillä intiaanien joukossa, välillä heitä vastaan. Kunnes kahden maailman kasvatista leivotaan salainen diplomaatti.
Eletään jo intiaanisotien katkeraa loppuvaihetta: Little Bighornin taistelun jälkeen sinitakit metsästävät viimeisiä kapinallisia Meksikon puolella Sierra Madressa.
Diplomatia ei paljon auta, armeijoiden vyöryessä ratsuväen- ja jalkaväen rykmentteineen, huoltovankkureineen ja jokilaivoineen.
Vastaan tulee miehitysvallan syndrooma: intiaaniasiamiesten ja tavarantoimittajien korruptio ja välistäveto. Tyytymättömyys ja nälänhätä saavat reservaattien intiaanit liittymään Geronimon kaltaisten sissipäälliköiden epätoivoisiin kapinoihin.
Länneneepos ulottuu 1860-luvulta 1890-luvun kynnykselle. Jäin kaipaamaan kunnollisia pysäkkejä kerronnallisen rautahevon matkalla: syventymistä miljöisiin ja henkilöhahmoihin.
Keskushenkilöissä on sen sijaan virtaa. Georgen epäsuhtainen rakastettu Diana Knox, ”tyttö, joka syntyi revolveri kädessä ja oppi ratsastamaan ennen kuin osasi kävellä” rikkoo länkkärigenren kaavoja. Viskiä siemailevalta ja pikkusikareita polttavalta naiselta kuullaan purevimmat herjat.
Samoin Georgen intiaaniystävistä, apassi Kolmesta Arvesta ja lakotatovereista Kamisesta ja Ihatotasta kasvaa eläviä, kompleksisia persoonallisuuksia.