Draama
Hytti nro 6, ohjaus Juho Kuosmanen, pääosissa Seidi Haarla ja Juri Borisov, Dinara Drukarova, Julia Aug, Lidia Kostina, Tomi Alatalo, 106min, K7. ★★★★
KUvat jäävät mieleen. Etenkin kuvat matkanteosta.
Huumaavin Hytti nro 6:n otoksista nähdään tarinan keskivaiheilla. On talvinen hämärä ja ollaan venäläisellä ratapihalla jossakin Petroskoin pohjoispuolella. Kamera on matkustajajunan takasillalla. Juna kolahtaa liikkeelle, asema loittonee. Opastinvalot valaisevat yötä kuin tähdet.
Juna, kiskot ja menolippu ovat populaarikulttuurin peruskuvastoa. Tällä kertaa kuvaa kehystää ääni, puhe. Kuvan ulkopuolella pääpari, suomalainen Laura ja venäläinen Ljoha, keskustelevat taaksejäävästä elämästä ja Moskovasta.
Hetki on puhdasta kultaa.
Syntyy mielikuva tšehovilaisesta haikeudesta, kauas jäävästä menneestä ja uudesta alusta.
Fiilis matkanteosta ja yleinen tunnelman luominen on Juho Kuosmasen ohjaaman sekä Kuosmasen, Andris Feldmanisin ja Livia Ulmanin käsikirjoittaman Hytti nro 6:n universaali valttikortti.
Kokemus reissaamisesta välittyy havaintojen ja yksityiskohtien kautta: on makuuvaunun yläpedille heitettäviä rinkkoja, on kärsimättömyyttä lipuntarkastuksessa ja ravintolavaunu, jonka listalta kaikki hyvä on jo syöty. On seisakkeita ei-missään ja tuntemattomia matkatovereita, joita on siedettävä. Näistä elokuvan kuvista vastaa kuvaaja J-P Passi kameraryhmineen.
On perusteltua arvella, että Hytti nro 6:n Cannesin elokuvajuhlilta saama Grand Prix -palkinto perustui osin onnelliseen sattumaan. Maailma oli ollut koronapandemian vuoksi kiinni, ja sen avautuessa suomalaisilla oli näyttää mallikas elokuva, jossa matkustetaan kuin silloin ennen. Hytti nro 6 tarjosi jurylle raitista ilmaa eksoottisen nojatuolimatkan muodossa, jossa maisemana on luminen Pohjola ja votkantuoksuinen Venäjä.
Loppu on suomalaista elokuvahistoriaa.
Hytti nro 6 perustuu samannimiseen romaaniin, mutta kirjan tuntevilla voi olla vaikeuksia löytää elokuvasta kirjailija Rosa Liksomin maailmaa. On toki juna, ja itä, ja matka, ja toisilleen tuntemattomat päähenkilöt samassa makuuhytissä, mutta moni asia on toisin.
Liksomin romaanissa matkattiin laajan Venäjän kohti Mongoliaa. Neuvostoliitto haisi, ja mahorkka, Afganistanin-sotakin oli läsnä. Elokuvassa taas Moskovasta lähtevän junan määränpääksi on vaihtunut Murmansk, joka nyt ei ole kohteena ollenkaan sama asia kuin Ulan Bator. Ainakaan suomalaiselle, sillä Karjalahan on vieressä.
Tarinan ajankohtakin on siirretty toiseksi, 1990-luvun loppuun, joten elokuvan Venäjällä on toki alla vielä Lada, mutta päässä jo Adidas-pipo, ja mielessä kapitalistiset bisnekset.
Seidi Haarlan näyttelijäntyö kantaa Juho Kuosmasen ohjaamaa elokuvaa alusta loppuun.
Itään katsookin elokuvassa nyt uusi polvi: kirjailija Liksom on 1950-lukulaisia, ohjaaja Kuosmanen oli Neuvostoliiton kaatuessa alakouluiässä.
Elokuvan tukeva perusta on kuitenkin louhittu romaanista: suomalaisen Lauran ja venäläisen Ljohan kohtaaminen. He kohtaavat makuuvaunun ahtaassa hytissä.
Elokuvan ensimmäinen puolituntinen on mestarillista elokuvaa ja fantastisesti kulkevaa tarinaa. Seuraa havaintojen sarja miehistä ja naisista ja ihmisestä, tutustumisen askelmerkeistä, panslavistisesta röyhkeydestä ja alkoholista, vallankäytöstä rakkaudessa.
Seidi Haarlan esittämä Laura on Moskovaan muuttanut arkeologian opiskelija. Samalla hän on tyhjä taulu, jonka mieleen viisauksia kirjoittavat vielä muut. Manipulaattori on ystävä Irina, joka sysää tarinan liikkeelle työntäen Lauran matkalle pohjoiseen katsomaan Jäämeren rantojen kalliomaalauksia. Evästykseksi Irina ja hänen meluisat moskovalaiset professoritoverinsa ojentavat ajatuksen menneisyyden merkityksestä nykyisyyden ymmärtämisessä.
Mikä neuvo Kremlin juurelta!
Elokuvan alkupuolella Kuosmanen työryhmineen kuvaa täsmällisesti yksin matkustavan naisen epämukavuutta vieraassa maassa ja satunnaisen öykkärin armoilla. Aina kun juoni herättää kysymyksen, siihen vastataan, ja kun tilalle muuttuu oudoksi, tunne näkyy pääosaa näyttelevän Seidi Haarlan kasvoilla. Tehokasta ja toimivaa.
Näyttelijän osaaminen on tarinan kuljetuksessa vähintään yhtä oleellista kuin vaikkapa leikkaaja Jussi Rautaniemen tai kuvaajan työ.
Seidi Haarla näyttelee fiksusti hämmennystä ja autenttisen oloisesti noloutta, pidäteltyä raivoa ja ahdistusta joutuessaan matkustamaan paineisessa tilassa. Asiaa auttaa onnistunut puvustus ja maskeeraus. On vaikea olla samaistumatta Lauran ahdinkoon, kun näkee matkanteossa likaantuneilta vaikuttavat hiukset.
Toista isoa roolia näyttelee Juri Borisov. Liksomin romaanissa tällä Ljohalla on ”gagarinilainen hymy”, ja sitä myös Borisov väläyttelee. Ljoha on kliseinen ja samalla myös kutkuttava venäläiskarikatyyri: korskea, tietämätön ja votkaan menevä pullistelija, joka kääntyy säyseäksi, vähän liiankin helposti. Hahmo ei ole kaukana Juha Veijosen lukuisista juopporooleista, mutta Hytti nro 6:ssa ulkomaalaisuus toimii vieraannuttajana. Onko lurjuus syvällisempää venäläisenä?
Kun kamera irtautuu Lauran ja Ljosan hytin ahtaudesta muualle, myös intensiteetti tarinassa muuttuu ja tilalle tulee romanttisen komedian askelia. Laura saa öykkäristä yliotteen, ja tarina menettää kantavan uhan. Tilalle tulee jono sivutarinoita, joiden intensiteetissä ja loogisuudessa on välillä toivomista.
Seidi Haarlan näyttelemä Laura tapaa matkalla pohjoiseen myös Lidia Kostinan näyttelemän naisen, jolta suomalainen saa neuvoja elämään.
Petroskoin talviyössä Laura muun muassa tapaa äiti-Venäjä-hahmon, joka pontikka kyytipoikanaan opettaa suomalaiselle eläimellisyyttä.
Kuosmasen elokuvamaailmassa korostuvat keskeneräisyydet, ja elokuvan loppu on enemmän virtaa, sanattomuutta ja aavistuksia kuin tiukkaa tehokkuutta. Vaillinaisuudet kiteytyvät elokuvassa kuultavaan, Marilyn Monroen nimissä kulkevaan rakkausaforismiin, jonka mukaan vain tietyt osat meistä koskettavat osia toisista. Elokuva on lopulta yhtä avoin ja ohimenevässä hetkessä kiinni kuin päähenkilönsä.
Suomalaisessa elokuvassa Kuosmasella voi olla vain yksi esikuva, ja siitä muistuttavat Hytti nro 6:n nasevat kaurismäkeläiset repliikit.
Myös viihdehistoriaa esitellään Hytti nro 6:ssa Aki Kaurismäen tapaan. Kun Kaurismäki soittaa vinyylejä ja asettelee kuviin jukebokseja, Kuosmanen hyödyntää oman polvensa muistoja: näemme videokameroita ja walkmaneja. Kuvaamaansa Venäjää elokuva rakastaa naiivilla silmällä: maa on samovaarien ja räikeiden luomivärien.
Itsetietoisten ohjaajien tapaan Kuosmanen viittaa Hytti nro 6:ssa aiempiin elokuviinsa: Ljoha toivoo Ladan käynnistyvän kuin näyttelijä Jarkko Lahti Hymyilevässä miehessä, ja Murmanskin-radan varressa tavatuissa pontikkaigoreissa on selvä silmänisku Salaviinanpolttajat-lyhytelokuvan suuntaan.
Ja kuten filmihullujen tapoihin aina kuuluu, Hytti nro 6 viittaa myös muihin elokuviin kuten Titaniciin. Talviset taksimatkat toivat mieleen Night on Earthin ja Lauran kurkotus junanikkunaan venäläisklassikon Kurjet lentävät.
Hytti nro 6 on elokuva pitkästä junamatkasta, mutta raiteilla ollaan epäloogisesti vain osa matkasta. Karjalassa päähenkilöt Laura ja Ljoha ajelevat myös Ladalla.
Elokuvaohjaaja Kuosmasen tuotanto on vielä verraten lyhyt, mutta yksi asia toistuu jo: tarinoiden pyrkimys huipulta alas, katseen suunta metropoleista periferiaan. Kuosmasen edellinen, niinikään Cannesissa palkittu Hymyilevä mies kertoi nyrkkeilijästä, joka luopui urasta ja valitsi rakkauden.
Hytti nro 6 on vastaavanlainen selänkääntö hyväksytyille malleille. Nyt opiskelija etsii itseään yliopistosta ja kirjaviisaudesta, kun aidot ihmiset odottavat kurkkuja säilövän baabuskan keittiössä ja radanvarren duunarien pajoissa. Suomeakin esitellään maailmalle tavalla, joka takavuosina olisi saanut matkailuväen kiukustumaan: Hytti nro 6 opettaa maailman haistattelemaan suomeksi.
Taidemaailman ironiaa on se, että samaan aikaan Kuosmanen tiimeineen rakentaa elokuvauraansa juuri kritisoimiensa metropolien ja Cannesin kaltaisten kulttuurin megaportinvartijoiden tuen varassa.