Nelikymppinen nainen haluaa influensseriksi mutta haksahtaa pyramidihuijaukseen – Hanna-Riikka Kuisman taitava romaani kertoo hauraasta minuudesta - Kulttuuri | HS.fi

Nelikymppinen nainen haluaa influensseriksi mutta haksahtaa pyramidi­huijaukseen – Hanna-Riikka Kuisman taitava romaani kertoo hauraasta minuudesta

Kuisma louhii jälleen taitavasti ihmispsyyken yöpuolta.

Hanna-Riikka Kuisma on käsitellyt tuotannossaan raskaita aiheita, kuten mielenterveysongelmia, huono-osaisuutta, väkivaltaa ja päihderiippuvuutta.

18.10. 10:27

Romaani

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen. Like. 287 s.

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kerrostalo oli Hanna-Riikka Kuisman (s. 1978) kirjallinen voimannäyttö. Sokkeloinen ja rönsyilevä romaani kuvasi betonilähiön rähjäistä arkea ja sen taustalla vaikuttavia rahan ja vallan hämäriä verkostoja.

Useista näkökulmahenkilöistä rakentuvassa proosamosaiikissa oli suuren kirjan hohtoa. Kuisma sai ansaittua kiitosta niin lukijoilta kuin kriitikoilta. Kaiken kruununa tuli vielä Finlandia-palkintoehdokkuus.

#Syyllinen tuntuu paljon pienemmän mittakaavan romaanilta, vaikka onkin massaltaan vain viitisenkymmentä sivua Kerrostaloa ohuempi. Teksti etenee yhden minäkertojan monologina, mikä väistämättä kaventaa liikkumavaraa.

Kerronnan moniäänisyys ei tietenkään ole itseisarvo, kirjallisuushistoriassa riittää huimia teoksia, jotka kumpuavat yhdestä tajunnasta.

Kuisma kytkee minäkertojansa muutamilla viittauksilla Dostojevskin, Camus’n ja Salingerin romaanien yksinäisiin sankareihin. Tosin sillä erotuksella, että hänen minäkertojansa ei ole haahuileva nuori tai nuorehko mies, vaan haahuileva nelikymppinen nainen.

Läpi tuotantonsa Kuisma on käsitellyt raskaita aiheita, kuten mielenterveysongelmia, huono-osaisuutta, väkivaltaa ja päihderiippuvuutta.

#Syyllinenkin louhii ihmispsyyken yöpuolta, mutta tuttuun tapaansa Kuisma niittaa yksilön ongelmat yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Kerronnallista vetävyyttä hän luo jännityskirjallisuudesta tutuilla juonikuvioilla, aivan kuten Kerrostalossa.

Alkusivuilla eletään syyskuuta 2020, ja minäkertoja viruu pidätyssellissä. Hän on syyllistynyt henkirikokseen, mutta epäselväksi jää, kenet hän on ottanut hengiltä. Tarina lähtee keriytymään takaumien avulla auki saman vuoden tammikuusta.

Rikosjuoni ei ole olennaisin juttu, vaan pikemminkin draamallinen höyste. #Syyllinen on romaani hauraasta minuudesta ja julmasta optimismista.

”En suostu siihen, että elämä on vain tätä. Tunkkainen asunto, jossa yritän syödä aikaa, ettei se söisi minua”, minäkertoja sanoo.

Hän kuluttaa päivänsä sosiaalisessa mediassa esittämässä parasta versiota itsestään, vaikka se johtaa noloihin ja nöyryyttäviin tilanteisiin. Pääsy influenssereiden valittuun joukkoon pysyy haaveena.

Kaiken lisäksi minäkertoja on langennut pyramidihuijaukseen. Hänen kaappinsa ovat pullollaan velkarahalla hankittuja Felodese-nimisen yrityksen lisäravinteita ja terveystuotteita, jotka eivät mene kaupaksi. Lopulta ne paljastuvat vielä vaarallisiksi.

Minäkertoja yrittää pitää epätoivoaan loitolla toistelemalla itseapuoppaiden toksisen positiivisia opinkappaleita: ”Kaikki on itsestä kiinni. Menestymisen alku on antaa itsestään positiivinen, pirteä ja helposti lähestyttävä kuva.”

#Syyllistä lukiessa tulee mieleen Jouko Turkan tokaisu, jonka mukaan parhaansa yrittäessään ihminen on naurettavimmillaan. Naurettavuudesta on lyhyt hypähdys traagisuuteen.

Kun jyrkänteen reuna sortuu, ulkoa opeteltu optimismi kaikkoaa ja minäkertoja joutuu kohtaamaan sosiaalisen median alkukantaisen julmuuden vailla henkisiä suojauksia. Pyramidihuijareiden maalitus aloittaa varsinaiset kiusaamisorgiat, joissa ei törkyä ja saastaa säästellä.

#Syyllinen ei tarjoa uudenlaisia analyysejä someriippuvuudesta, nettikiusaamisesta tai harhaisesta positiivisuudesta. Vaikeaa se olisikin, koska niistä on julkaistu valtaisat määrät lehtijuttuja, tietokirjoja ja tutkimuksia.

Kuisma tekee sen, minkä romaanikirjailija voi tehdä eli kuvaa aiheitaan ihmistietoisuuden tasolla.

Siinä hän onnistuu hyvin. Minäkertojan pakkomielteinen somekulissien rakentelu ei jää ulkokohtaiseksi, vaan niveltyy hänen psyko- ja henkilöhistoriaansa, joita sävyttivät lapsuuden paino-ongelmat ja teini-iän syömishäiriöt.

Syvimmällä tasolla kyse on nähdyksi tulemisen tarpeesta, ja siitä kuinka helposti ihminen myrkyttää minäkuvansa tullessaan riippuvaiseksi toisten katseista. Nämä ovat polttavia ongelmia kulttuurissa, joka korostaa pintaa, vaikutelmaa, julkisivua.

Omat surulliset juonteensa #Syylliseen tuo se, kuinka lähimmätkin ihmiset katsovat toistensa ohi. Minäkertoja puhuttelee monologissaan aviomiehestään yksikön toisessa persoonassa, mutta näkee hänet oudon piirteettömänä.

Hän ei edes muista, missä aviomies työskentelee: ”Toimistolla? Ei tehtaassa, rautakaupassa, kodinkonemyymälän varastolla, lakaisukoneen kuljettajana, mistä minä tiedän.”

Romaanin loppujaksoissa Kuisma sekoittaa asetelmat niin, että lukija joutuu miettimään lukemaansa uudestaan. Hajoaako itse tarina vai minäkertojan minuus? Pilkottaako lopussa aito toivo vai harhaisen ihmisen itsepetos?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat