Punk-näytelmän parasta antia ovat herkulliset hahmot ja visuaalinen ilme - Kulttuuri | HS.fi

Punk-näytelmän parasta antia ovat herkulliset hahmot ja visuaalinen ilme

Kotimainen kantaesitys Punk esittelee punk-kulttuuria monipuolisesti ja tarjoilee hurmaavan hahmogallerian.

Minerva Kautto ja Heidi Kiviharju Punk-näytelmässä.

20.10. 15:20

Näytelmä

Punk. Ensi-ilta 19.10. Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä. Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas, dramaturgi Juho Gröndahl, lavastussuunnittelu Janne Vasama, puvustus ja maskeeraus Marjaana Mutanen, valo- ja videosuunnittelu Sami Rautaneva, äänisuunnittelu Kyösti Kallio, musiikki- ja lauluvalmennus Juha Junttu. Rooleissa Heidi Kiviharju, Minerva Kautto, Suvi-Sini Peltola, Eriikka Väliahde, Saska Pulkkinen, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Jari Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Junttu. ★★★

Kerrataan lyhyesti, mitä kaikkea punk on mielikuvissamme.

Punk on irokeeseja ja kiljua.

Punk on maailman valloittanut musiikkigenre, joka yksinkertaisuudessaan saa blues- ja jazz-diggareiden niskavillat pystyyn.

Punk on anarkismia ja systeemin vihaamista.

Tampereen Työväen Teatterin kantaesitys Punk tuo näyttämölle kaiken tämän ja enemmän. Marko Järvikallaksen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa teoksessa huokuu omakohtaisuus ja rakkaus punk-kulttuuria kohtaan.

Punk onkin eheä ja viimeistelty tarina, jonka henkilögalleria hurmaa.

Punk alkaa vuodesta 2019, jolloin Liitu (Heidi Kiviharju) ja Pete (Suvi-Sini Peltola) ovat lähdössä yhteisen tutun synttäreille. Lähtö herättää muistoja pariskunnan punk-nuoruudesta, jolloin sattui ja tapahtui.

Näytelmän toinen aikajänne kulkee vuotta 1991. Liitu muuttaa äidin kuoleman jälkeen isänsä luokse. Ulkopuolisuutta kokeva nuori nainen löytää uudesta kaupungista punk-yhteisön ja alkaa viettää muiden punkkareiden kanssa aikaa vallatulla paloasemalla.

Nykyhetken ja vuoden 1991 välillä loikkiminen kerii tapahtumia tyylikkäästi auki ja kutittelee katsojan uteliaisuutta. Pikkuhiljaa paljastuu, mitä keski-ikäistyneet punkkarit ovat elämässään saaneet aikaiseksi ja mikä nuoruudessa ajoi heidät erilleen.

Punk-kulttuurin estetiikka antaa mahdollisuuden luoda näyttämölle herkullisia persoonia.

Erityisesti esityksen naishahmot ovat varsin eheitä. Näistä näyttävin on goottipunkkari Tinde (Eriikka Väliahde), jonka mustanpuhuva olemus ja nykivä liikekieli lupaavat alkumetreiltä saakka, että tämä hahmo on mielenkiintoinen.

Tinden kehityskaari on myös näytelmän kiinnostavin. Röyhkeys, inhimillisyys ja traagiseksi äityvä kohtalo tekevät hahmosta helpon rakastaa.

Salaperäinen ja vahva Jade (Minerva Kautto) sekä näkökulmahahmo Liitu saavat niin ikään kokonaiset kehityskaaret. Näytelmän miespuoliset hahmot ovat naishahmoihin verrattuna yksiulotteisempia, mutta varsin viimeisteltyjä hekin.

Bändinä ja erinäisissä sivurooleissa nähtävä kolmikko Jari Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Junttu tuovat esitykseen keveyttä ja komiikkaa.

Marjaana Mutanen ansaitsee erikoismaininnan näyttävästä ja punk-kulttuurille uskollisesta puvustuksesta ja maskeerauksesta. Yhtenevästä tyylistä huolimatta kukin hahmo on saanut juuri omaa sisintään kuvastavan ulkokuoren.

Rotseissa ei ole yhtään kangasmerkkiä liikaa tai liian vähän.

Esitykseen on ympätty punk-kliseitä, mutta teos ei tyydy vain kiljun maisteluun ja järjestelmän vihaamiseen. Punk ojentaa katsojalle helposti sulatettavaa tietoa punk-kulttuurin historiasta ja avaa koko skenen merkitystä laajasti.

Tarinaa ryydittävät punkin klassikkokappaleet. Rytmin alkukantaisuus ja musiikin runttaava energia hivuttautuvat jalan alle.

Se, mitä Punk ei aivan saavuta, on yhteiskuntakritiikin terävyys. Kesän puheenaihe #punkstoo on mukana lyhyenä mainintana. Punkkareiden vihollisina esitetyt skinit ja myöhemmin oikeistopopulistit ovat tässä teoksessa yksiselitteisesti pahiksia.

Niin selkeä kuin sanoma onkin, se ei enää juuri yllätä teatterikatsomossa. Yhteiskunnallinen analyysi jää näytelmässä pintapuolisemmaksi kuin täyteläinen punk-kulttuurin esittely ja erinomainen hahmogalleria.

Nuorisokulttuurin kuvauksena Punk onnistuu. Vaikka ei olisi elänyt punkkarinuoruutta, pystyy samastumaan nuoruuden mustavalkoisuuteen ja ulkopuolisuuden tunteeseen.

Siihenkin, miten kauempaa katsottuna oma nuoruus voi näyttää samaan aikaan sekä coolilta että koomiselta.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat