Surun tunne on tärkeintä, kun yritämme pysäyttää luontokadon, sanoo Helen Macdonald – Kirjailija eli köyhyydessä ennen menestysteostaan - Kulttuuri | HS.fi

Surun tunne on tärkeintä, kun yritämme pysäyttää luontokadon, sanoo Helen Macdonald – Kirjailija eli köyhyydessä ennen menestysteostaan

Helen Macdonald kirjoitti isänsä kuoleman jälkeen menestyskirjan H niin kun haukka, joka käsitteli surua ja haukan koulutusta. Uuden Iltalentoja-esseekokoelmansa hän toivoo olevan ihmeitä esittelevä Wunderkammer, joka herättää meidät näkemään, mitä olemme menettämässä luontokadon myötä.

Kirjailija Helen Macdonald on työskennellyt aikoinaan Yhdistyneiden arabiemiraattikuntien haukankasvatuskeskuksessa, joka kouluttaa lintuja muun muassa maan hallitsijasuvun käyttöön.

17.10. 2:00 | Päivitetty 17.10. 8:24

Seistessään eräänä toukokuun yönä New Yorkin Empire State Buildingin 86. kerroksen näköalatasanteella, Helen Macdonald koki yhden elämänsä liikuttavimmista kokemuksista.

Yläpuolella, tornin valojen violetissa hehkussa virtasi ohi loputon määrä pieniä, vain grammojen painoisia pikkulintuja.

”Yritin kovasti löytää oikeaa analogiaa kuvaamaan sitä. Ne olivat kuin valojuova-ammuksia tai liikkuvia tähtiä”, Macdonald sanoo videopuhelussa kotoaan Englannin Suffolkista.

Pilvenpiirtäjä on yksi Macdonaldin juuri suomennetun Iltalentoja-esseekokoelman teksteistä. Ne käsittelevät ihmisen ja luonnon suhdetta, lajienvälisyyttä ja yhteiselon mahdollisuuksia. Teksteistä osa on aiemmin julkaistu muun muassa The New York Times Magazinessa, osa on uusia.

Esseissään Macdonald havainnoi oman elämänsä tapahtumien ja kokemusten kautta meitä ympäröivän luonnon outoja, hämmästyttäviä ja kiehtovia ilmenemis­muotoja.

Näihin lukeutuu myös miljoonakaupungin yllä kahdesti vuodessa toistuva valtavien yöllisten lintuparvien muuttonäytös. Ihminen omassa maailmassaan alhaalla kadulla on siitä tietämätön.

”Se sai ilman kaupungin yllä tuntumaan hyvin oudolta, vieraalta ja elävältä samaan aikaan.”

Esseen teon yhteydessä Macdonald tutustui myös aeroekologiaan, tieteenalaan, joka tutkii ilmakehän ekologiaa.

”Minulla ei ollut aavistustakaan, että ilma on niin täynnä elämää, kuten hyönteisiä, itiöitä ja bakteereja.”

Vaikka toki sitä on vähemmän kuin ennen, Macdonald muistuttaa. Esimerkiksi Saksassa hyönteisten määrä on vähentynyt 75 prosentilla 1990-luvulta.

”Se on kammottavaa.”

Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka sai Costa Book of the Year -palkinnon tammikuussa 2015.

Macdonaldin edellinen teos, vuonna 2014 ilmestynyt H niin kuin haukka käsitteli hänen isänsä kuolemaa ja surua. Macdonald teki surutyötä kouluttamalla kanahaukkaa, jonka kanssa hän myös eli. Palkitusta kirjasta tuli kansainvälinen menestys.

Sittemmin on tapahtunut monia asioita.

Mabel-kanahaukkaa ei enää ole. Se menehtyi juuri ennen siitä kertovan kirjan julkaisua, eikä Macdonald nykyään kouluta haukkoja.

Kirjailijan laskujen maksaminen on helpottunut. Macdonald kertoo aiemmin olleensa hyvin köyhä.

”Söin paljon linssejä ja pikanuudeleita, ja minulla oli auto, joka hajosi kymmenen mailin välein. Sain pankista kirjeitä, joita yritin olla katsomatta”, hän sanoo.

”On ollut luksusta, että nykyisin tiedän, että voin maksaa laskuni. En ollut tajunnutkaan, miten maadoittavalta se tuntuu.”

Macdonaldin kotiin on muuttanut myös uusia asukkaita kolme viikkoa sitten.

Kirjailija nousee ja häviää Zoomin ääreltä. Pian ruudulle ilmestyy kaksi viherposkiaratti-papukaijaa, jotka istuvat Macdonaldin kämmensyrjällä.

”Ne ovat vauvoja – ja ne ovat painajainen! Nämä kaksi tuhoavat kotini pala palalta. Mutta ne ovat myös hauskoja. Pidän niiden seurasta hyvin paljon. Jatkan siis eksentrisen englantilaisnaisen elämääni!”

Ja sitten on asioita, jotka ovat pysyneet ennallaan, kuten kirjailijan elämä.

”Olin naiivisti ajatellut, että yhtäkkiä kaikki ongelmani, kaikki psykologiset blokkini ja neuroosini katoaisivat, koska kirjani oli menestys. Ei, niin ei tapahdu”, hän sanoo itseironisesti.

”Yritän parhaillaan kirjoittaa artikkelia, ja keinuttelen yhä itseäni edestakaisin ja itkeskelen näppäimistöni äärellä. Joten siinä mielessä mikään ei ole muuttunut.”

Iltalentoja Macdonald pitää paljon poliittisempana kuin edeltävää kirjaansa. Välissä kuluneessa kuudessa vuodessa maailma ehti muuttua, pelottavampaan suuntaan.

Ilmastokriisi ja luontokato ovat kiihtyneet. Lisäksi Macdonadin oma kotimaa on ”idioottimaisesti” eronnut EU:sta, ja hän on siksi hakenut isoisänsä synnyinmaan, Irlannin, passia.

”Se mitä Britanniassa tällä hetkellä tapahtuu, on todella järkyttävää. Britannia on hajoamassa palasiksi. Olet varmastikin kuullut, että meillä ei ole bensaa eikä rekka-autoja”, Macdonald sanoo.

”On hyvin kummallinen kokemus elää jossain maassa ja yhtäkkiä tuntea, ettei se ole enää koti.”

Macdonaldin kohdalla poliittisuus ei kuitenkaan tarkoita poleemisuutta. Iltalentoja-kokoelmassaan hän haluaa sen sijaan avata lukijan eteen eräänlaisen luonnon Wunderkammerin, kuriositeettikabinetin, ja näyttää mitä olemme menettämässä.

”Yritän tarjota näkymiä maailman kauneuteen ja monimutkaisuuteen ja siten rohkaista ihmisiä näkemään ne. Ajattelen, että se on ensimmäinen vaihe ympäristökriiseistä kiinnostumisessa.”

Kottaraisparvi iltalennolla Macdonaldin kotiseudulla Britannian Suffolkissa.

Macdonald on taustaltaan tiedehistorioitsija. Hän kirjoittaa teoksensa esipuheessa pitävänsä tässä historian kohdassa äärimmäisen tärkeänä sitä, että oppisimme tunnustamaan erilaisuuden ja rakastamaan sitä.

Ihmiselle tyypillisempää on etsiä luonnosta yhtäläisyyksiä itseemme, katsoa sitä itsemme peilinä. Seurauksena on, ettemme näe sitä kunnolla.

”Saatamme katsoa metsää ja ajatella, että se on kaunis. Mutta samaan aikaan se voi olla ekosysteemiltään hyvin köyhtynyt, ylilaiduntamisen tai puutautien lähes tuhoama. Me emme vain näe sitä, koska metsä on meille itsetutkiskelun paikka.”

Esseissään Macdonald haluaakin avata myös sitä, miten katsomme luontoa ja millaisia merkityksiä heijastamme siihen jatkuvasti. Niiden vuoksi pidämme joitain lajeja ja maisemia arvokkaampina kuin toisia.

”Joka kerta kun näemme jonkin kasvin tai eläimen, se on kudelma kaikkia niitä asioita, joita olemme siitä koskaan kuulleet, lukeneet, nähneet kuvissa tai kokeneet aiemmissa kohtaamisissa.”

Vaikkemme voi koskaan täysin asettua toisen lajin asemaan, tiedostamalla oman tapamme katsoa luontoa, voimme Macdonaldin mukaan yrittää alkaa ymmärtää ja arvostaa sen erilaisuutta paremmin.

Samalla myös oma maailmamme suurenee, Macdonald sanoo.

Hän ottaa esimerkiksi papukaijat kotonaan. Niiden maailmassa on kaikki samat asiat kuin hänen, mutta silti niiden maailma on täysin toisenlainen.

”Kun yritän kuvitella sen, omasta maailmastani tulee tuplasti isompi”, hän sanoo.

”On todella innostavaa ajatella sellaista radikaalia empatiaa.”

Helen Macdonald vieraili Suomessa toukokuussa 2015 H niin kuin haukka -kirjansa julkaisun jälkeen.

Macdonaldista tuli luontokirjailija osaltaan siksi, että hän vietti lapsuutensa peltojen keskellä lähellä Lontoota. Tekels Park -esseessään hän kertoo, miten alun perin teosofien perustamassa yhteisössä perheen naapureina oli saksalaisia sotapakolaisia ja kirjava joukko eksentrikkoja. Macdonald sai pienestä asti samota ja tutkia ympäristöään omin päin.

Daily Mirrorissa kuvajournalistina työskennellyt isä taas kertoili luonnosta, ja toi kotiin tekemiään löytöjä, kuten sulkia ja erikoisia sammalia.

”Hän oli hyvin utelias mies.”

Merkitystä on Macdonaldin mukaan myös sillä, että hän on kaksonen, jonka veli kuoli syntymässä. Asia selvisi hänelle vasta 18-vuotiaana.

”Olin yllättynyt, mutta samalla se tuntui selittävän, miksi minulla oli koko elämäni ajan ollut tunne, että puolet minusta puuttui.”

Macdonald uskoo, että selittämätön menetyksen tunne sai hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi ja hakeutumaan eläinten lähelle. Macdonald kertoo olleensa ”outo”, koulukiusattu lapsi, joka viihtyi aikuisten seurassa.

”Kaikki muurahaisista, puluihin ja variksenpoikasiin tuntuivat minusta vähän kuin ystäviltä.”

Kaupunkeja tavataan ajatella luonnon vastakohtana, mutta Macdonald kirjoittaa esseissään usein juuri urbaanista luonnosta, kuten puluista tai pihojen mustista muurahaisista. Hänen teksteissään rapistuneen viemärilaitoksen tornista tulee kaupungistuneelle muuttohaukalle jyrkänne, kaduista kanjoneita.

”Kaupunkien luonto on minulle hyvin tärkeää. Uskon, että urbaaniin luontoon samaistumalla voi tuntea samanlaista villeyden tunnetta kuin mietiskelemällä laakson yli avautuvia näkymiä.”

Sitä paitsi, hän sanoo, kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuuksia matkustaa luontoon etsimään itseään. Kyse on etuoikeudesta.

Luontokirjallisuudessa on Macdonaldin mukaan pitkä, kaiken tietävän kertojan perinne, jonka hän on itse halunnut esseissään rikkoa.

”Luontokirjoittaminen on hyvin usein ja pitkään ollut sellaista, että asiantuntija – usein miesääni – osoittaa jotain luonnosta ja selittää sen sitten lukijalle vähän siihen tyyliin, että etkös olekin onnekas, että sinulla on minut tätä selittämässä.”

Niinpä Macdonaldille oli tärkeää näyttää teksteissään lukijalle myös oma taustansa ja tietämättömyytensä. Luontokirjailijakaan ei katso maailmaa arvovapaasta tyhjiöstä.

Tosin, hän sanoo, opittu ääni luontokerronnassa on niin vahva, että siihen huomaa usein lankeavansa huomaamattakin. Niin on käynyt Macdonaldillekin, kun hän on viime vuosina tehnyt luontodokumentteja televisioon.

”Kuvauksissa kävi usein niin, että ohjaaja sanoi ’poikki’ ja pyysi minua lopettamaan Attenborough’n esittämisen”, hän sanoo ja nauraa.

”Ja minä olin ollut, että ’Täällä, moottoritien laidalla’…” hän imitoi Attenborough’n ääntä ja nuottia.

Pandemian alettua monet alkoivat kävellä luonnossa ja jakaa kuvia sen pienistä ihmeistä. Niin ei käynyt Macdonaldille.

”Olen nauranut itselleni, sillä moni ajattelee, että koska olen luontokirjailija ja pidän luonnosta, olen viettänyt kaiken aikani maaseudulla ja hakenut lohtua puista ja pelloista. Tosiasiassa olen syönyt paljon jäätelöä ja katsonut toimintaelokuvia televisiosta.”

Työn alla ollut teos, joka sijoittuu Tyynenmeren atollille, Midwaysaarille ja kertoo albatrosseista, maailmanlopusta ja luontoa kohtaan tuntemastamme syyllisyydestä, jäi rajojen kiinni mentyä tauolle. Sen sijaan Macdonald on huvitellut kirjoittamalla ystävänsä kanssa trash-henkistä science fictionia.

Macdonald suhtautuu epäilevästi siihen, että pandemiasta jäisi pysyvä muutos arkiseen luontosuhteeseemme. Mutta suuressa mittakaavassa kokemuksessa on hänestä ollut ”jotain syvästi ja pelottavasti nöyräksi tekevää”.

”Luulen, että tämä virus on haastanut ajatuksiamme siitä, että olemme vahingoittumattomia, että voimme tehdä mitä vain ja jatkaa kaiken ottamista.”

Iltalentoja-teoksen esseissä on lämpöä ja huumoria mutta edeltäjänsä tavoin myös surua. Macdonaldin mielestä surun tunne on luontokirjailijalle tärkeä ajassa, jossa luontoa katoaa ympäriltä.

”Jos ei sure, ei pysty muuttamaan sitä, mitä on meneillään”, hän sanoo.

Hän mainitsee kirjailija Rebecca Solnitin, joka on pohtinut, miten voimme ylläpitää toivoa.

Solnitin mukaan vaatii paljon vaivaa, että saamme pidettyä tulevaisuuteen liittyvän epävarmuuden tilan avoimena, Macdonald sanoo.

”Jos on liian optimistinen tai jos vaipuu epätoivoon tulevaisuuden suhteen, ihminen ei tee mitään, koska siinä ei ole mieltä.”

”Suremisella on mielestäni iso rooli tuon tilan auki pitämisessä.”

Helen Macdonald

  • Syntynyt 1970 Chertseyssä, Lontoon kyljessä. Asuu Hawkedonin kylässä Suffolkissa, joka on hänen mukaansa kuin ”Agatha Christien kirjoista mutta ilman murhia”.

  • Opiskellut englantilaista kirjallisuutta sekä tiedehistoriaa ja filosofiaa Cambridgen yliopistossa.

  • H niin kuin haukka (2014) on voittanut muun muassa tietokirjojen Samuel Johnson -palkinnon, Costa Book of the Year -palkinnon sekä ranskalaisen parhaan käännöskirjan palkinnon Prix du Meilleur Livre Étrangerin.

  • Kirjoittaa säännöllisesti New York Times Magazineen. Julkaissut myös runokirjoja ja kirjoittanut radio-ohjelmia BBC:lle.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat