Metafiktion loputtomat elementit läpäisevät jälleen Miki Liukkosen kerronnallisen möhkäleen, joka ei lopulta uudista mitään, ja röyhkeintä on teoksen massa
Miki Liukkosen uutuuden esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa.
Miki Liukkosen teoksen maksimalismi koettelee lukusopimusta, sitä sanatonta liittoa, jonka lukija tekee kirjan kanssa. – Miki Liukkonen kuvattuna vuosi sitten. Kuva: Meeri Utti
Kun tulee nähdyksi sisältä ja ulkoa, alkaa ruumiillistaa jonkinlaista ihmisyyden spektaakkelia. Näin käy Henri Classicille Miki Liukkosen romaanissa Elämä: esipuhe. Se tarjoaa spektaakkelinsa sekä hysteerisen realismin että eksistentialistisen viittailun keinoin.