Metafiktion loputtomat elementit läpäisevät jälleen Miki Liukkosen kerronnallisen möhkäleen, joka ei lopulta uudista mitään, ja röyhkeintä on teoksen massa - Kulttuuri | HS.fi

Metafiktion loputtomat elementit läpäisevät jälleen Miki Liukkosen kerronnallisen möhkäleen, joka ei lopulta uudista mitään, ja röyhkeintä on teoksen massa

Miki Liukkosen uutuuden esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa.

Miki Liukkosen teoksen maksimalismi koettelee lukusopimusta, sitä sanatonta liittoa, jonka lukija tekee kirjan kanssa. – Miki Liukkonen kuvattuna vuosi sitten.

17.10. 2:00

Romaani

Miki Liukkonen: Elämä: esipuhe. WSOY 1 035 s.

Kun tulee nähdyksi sisältä ja ulkoa, alkaa ruumiillistaa jonkinlaista ihmisyyden spektaakkelia. Näin käy Henri Classicille Miki Liukkosen romaanissa Elämä: esipuhe. Se tarjoaa spektaakkelinsa sekä hysteerisen realismin että eksistentialistisen viittailun keinoin.

Romaani on fetisistisen paksu. Se kiinnittyy pääosin saman mittakaavan esikuviin, nimeen koodautuu Georges Perecin moni­henkilöinen ja arkki­tehtoninen Elämä käyttöohje (1978), tekstissä kaikuvat David Foster Wallacen Päättymättömän riemun (1996) tyyli- ja rakenneratkaisut, se muodostaa samanlaisen luupinkin, jossa lopusta pääsee alkuun.

Dostojevskilainen eksistentialismi huokuu pintaan, amerikkalaisen postmodernismin perinne pynchoneineen ja henkilöhahmo­käsityksineen on läsnä.

Liukkosen uutuuden minäkertoja, Henri Classic, on perinteinen sisäistä maailmaansa kertova subjekti mutta myös ajatuksia sanoiksi purkavan tietokoneohjelman (ZAG) koehenkilö, tietämättään.

Hän ruumiillistaa romanttisen ironian ideaa, joka on Elämä: esipuheen metafiktiivisyyden taustalla. Melkein minkä tahansa siitä tehdyn väitteen voi kääntää nurin. On, esimerkiksi, vaikea tietää kumpuaako kerronta tietokoneohjelmasta vai minäkertojan persoonasta – ja onko fiktion minäkertojalla mitään ”persoonaa”?

Leikkiin kuuluu Liukkosen kerrontarepertuaari, joka liikkuu sujuvasti lyyrisestä koomiseen, etenkin Henri Classicin kerronnassa:

”Mielikuvia yön kaupungista meren pohjassa, jonka kuunsirpin muotoisia linnoja asuttavat surumielisesti keinahtelevat kasvit, jotka puhuvat keskenään kuiskivaa muinaista kieltä”, kuvittelee hän taikuri Fergusonin loihtivan esiin, ja pian vaihtaa mielikuvaan yleisöstä, jonka naamat ovat kuin ”perseeseen olisi yhtäkkiä työnnetty sinapissa uitettu sormi”.

Kirjallisen maailman keinotekoisuus tulee ilmi postmodernismista tuttujen konstien avulla, joista yksi on juuri henkilöhahmon keinotekoisuuden osoittaminen. Pavel Torkswift ”oli jo pitkään ollut kiinnostunut ideasta siirtää ihmistajunta tietokoneelle, ykkösiksi ja nolliksi, käyriksi ja dataksi, ja sitä kautta, ainakin hänen utopistisissa haaveissaan, kolmiulotteisiksi mallinnuksiksi”.

Elämä: esipuheen henkilöhahmot eivät ole realistisen psykologisoinnin tulosta, vaan fiktiivisiä mieliä, välitteistä tajuntaa.

Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa. Tämä saa aikaan sen, että Elämä: esipuhe tekstin tasolla tarjoaa kielimateriaa lukuisissa sävyissä.

Filosofisissa pohdinnoissa keskeistä on ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu (valkoisessa ylemmän keskiluokan miesolennossa) ja muutamissa muissa pohdiskeleviksi virittyneissä kertojissa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin rakenne, joka juuri ironia ja metafiktio välineinään saa merkitykset liukumaan.

Romaanin lukukehotuksen ei tarvitse olla lukijan sääntökirja. Vaikka kaunokirjallisuuden merkitykset ovat aina jossain määrin avoimia ja epävarmoja, reuhtova kiinnittymättömyys ei kuitenkaan ole kovin kiinnostava lukustrategia.

Elämä: esipuhe on merkityksen kannalta sekä ylimääräytynyt että itseään pyyhkivä, ja siksi on turhaa ryhtyä kaivelemaan sanomaa edes kritiikin pitimiksi. ”Analyysiparalyysi” on eräs romaanissa toistuvista sanapareista – väläyksissä kulunut wallacelainen merkkivalo.

Teos on oppikirjaesimerkki postmodernismista ponnistavasta maksimalistisesta romaanista. Se rusentaa runsaudellaan lukijan odotuksen realismista, luo dissonanssia ja paranoiaa kaikkitietävän kertojan avulla (suurin osa Elämä: esipuheesta on kaikkitietävää kerrontaa), nostaa esille eettisiä kysymyksiä ja hyödyntää ensyklopedisesti eri tiedonaloja.

Metafiktion elementit, kuten tietoisuuden, elektronisen tietoisuuden, elokuvan ja arkkitehtuurin rakenneviitteet läpäisevät teoksen.

Tällaiset romaanit eivät ole niitä tavallisimpia, mutta niiden keinovarat ovat olleet käytössä jo pitkään. Siksi Elämä: esipuheen kutsuminen ”kokeelliseksi” on perinnemielessä osuvaa, mutta uudistavaksi sanominen hiukka retroa.

Viittaukset singulariteetista, keinoälyn mullistavasta kasvuloikasta, 1990-luvulla visioineeseen Ray Kurtzweiliin ankkuroivat Henri Classicin kohtaloa transhumanistiseen utopiaan: ”Mestari-Torkswift [Eeli] sanoo, että maanpäällinen elämämme on pelkkä esipuhe sitä seuraavalle elämälle bittiavaruudessa”.

Teknologiaa vastaan käyvät ”Sienalaiset”, Katariina Sienalaiselta nimensä ottanut uskonnollinen ryhmittymä. Katariina on käytössä motiivina, josta avautuu pyhien anorektikkojen kerrontalinja.

Teknoutopia, tietysti, on eettinen dystopia. Ruumiin rajojen väkivaltainen rikkominen on ihmiskäyttöisen teknologian ulottuvuus dark webin synkimmistä bisneksistä aina softan haltuun­ottamaan ihmisruumiiseen. Teos vahvistaa aika ankeita teknologiakuvitelmia – toimi se sitten kerronnan elementtinä tai ihmisen ja koneen rajoja tivaten.

Koneen tai internetin suhde ihmistietoisuuteen ei oikein nouse Elämä: esipuheessa kovin antoisaksi teemaksi. Sitä hallitsee fatalismi, jota kerrontaluuppi korostaa. Erään sivuhenkilön sanoin: ”Haluat oman roolisi systeemissä, oman paikkasi systeemissä, mutta samaan aikaan vihaat sitä, että tarvitset paikkasi systeemissä”.

Teoksen kuvaukset internetistä ja teknologisesta välitteisyydestä huokuvat hieman moralistista tunnelmaa, ja se antaa teknologian ajattelulle romaanissa ysäriläisen säväyksen – eikä esimerkiksi Donna Harawayn Kyborgimanifestin (1985) yhä kiinnostavaan tapaan, vaan pikemminkin ihan yksinäisenä Henrinä kuiluun toljottaen:

”ettei meitä yhdistä muu kuin ilman halki kulkeva informaatio, joka ryhmittyy miljoonien pikseliklustereiden kautta näytölle, ruudulle, että nuo pikselit eivät ole todellisia, ne ovat dataa, ja vaikka ne siirtävätkin meille kuvan - - ei tuo kuva ole missään kosketuksissa sen asian kanssa, jota se esittää”.

Teknologiatyhjyyden kanssa ironiseen suhteeseen asettuu itse romaanin muoto. Sekin on välitteistä keinotodellisuutta, ja Elämä: esipuhe tietää sen aina tikahtumiseen asti.

Mutta romaanin massiivisuus on materiaalinen tosiseikka. Teoksen maksimalismi koettelee lukusopimusta, sitä sanatonta liittoa, jonka lukija tekee kirjan kanssa. Yksille juuri tämä on jättiromaanin tuottama nautinto, toisille ehkä ei.

Jaakko Yli-Juonikas on omassa maksimalismissaan onnistunut hybridisyydessä, erilaisten teksti-, mukaan lukien, kuvan lajien sekoittamisessa keskenään (Jatkosota-extra, 2017), samoin onnistui Marisha Rasi-Koskisen Rec (2020) outouttavuudessaan.

Elämä: esipuhe taas on kirjallisuudellinen teos, jossa röyhkeintä, lopulta, on massa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat