”Maaseutu on juusto, kaupungit sen reikiä”, kirjoittaa kainuismin perinteenjatkaja Tommi Liimatta - Kulttuuri | HS.fi

”Maaseutu on juusto, kaupungit sen reikiä”, kirjoittaa kainuismin perinteenjatkaja Tommi Liimatta

Liimatan uusi romaanin asetelma ja juoni kumartavat myös Petri Tammisen Enon opetuksien suuntaan.

Tommi Liimatan uusi romaani Hautajaiskengät edustaa eräänlaista outoutettua Päätaloa.

3.12.2021 14:21

Romaani

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät. Like. 311 s.

Moni osaa nimetä kotimaisen 1950-luvun modernismin tekijöitä, vaan entäpä sen kirjallinen maalaisserkku, kainuismi? Kriitikko Pekka Lounela loi termin vuonna 1953 paheksuessaan Ylioppilaslehdessä sitä, että metsän ja metsäläisten kuvaamista pidettiin tervehenkisenä. Hänen mukaansa maaseudulla operoivat kainuistikirjailijat kalvoivat ”viimeisiä lihoja luista”.

Kainuulaiskirjailija Veikko Huovinen koki, että termillä yritetään läimiä juuri häntä, ja loi satiirisen kainuismin ohjelmanjulistuksen: ”Erikoisesti on kirjoitettava kumiteräsaappaasta, pontikasta, russakoista, luonnosta ja hevosen sonnasta.”

Kriitikko Pekka Tarkka arvioi vuosituhannen alussa (HS 18.8.2001), että kainuismi siirtyi naapuriin Koillismaalle Kalle Päätalon tuotannossa. Eräänlaista outoutettua Päätaloa edustaa tuotteliaan Tommi Liimatan uusin romaani, joka palaa juuri koulutetun kaupungin ja kouluttamattoman maaseudun väliseen dynamiikkaan yhden kainuulaissuvun tarinan kautta.

Kertoja Arno on Helsingin yliopiston kansatieteen ikuisuusopiskelija, jolla on tapana vierailla joka kesä enonsa Riston ja tämän vaimon Vuokon luona Kiannanristin kunnassa, joka tosimaailmassa muistuttaa kenties eniten Suomussalmea. Vierailuja motivoi paitsi suku- ja maaseuturakkaus, myös Arnon omalaatuiset tutkimusintressit, joihin kuuluu esimerkiksi enojen ja setien roolianalyysi.

Enoilla on väistämättä ainakin yksi sisar, mikä Arnon mukaan selittää heidän hilpeämmän luonteensa ja tiheämmän viinaanmenevyyden, sillä tyttäret on ollut tapana kasvattaa vastuunottajiksi ja muutenkin kunnollisiksi.

”Taas on kaikki äidin vika, ja naissukupuolen, vinoilisi opponentti, ja tutkimuksen esilukijat. Vielä tällaisenaan enotutkimus ei saisi rahoitusta”, arvioi Arno.

Teoksen alussa Arnolla on kolmevuotias poika ja vaimo Helsingissä, joten vierailuihin on tullut taukoa. Hän lähtee kuitenkin poikkeuksellisesti syksyllä Kainuuseen, julkilausuttuna tavoitteena tutkimusaineiston keruu.

Riston kanssa viinaa juodessa oppii kaikenlaista tärkeää, mutta miten sen saattaisi akateemisesti hyväksyttävään muotoon? Humanistin murheet ovat hyvin erilaisia kuin paljasjalkaisen Nälkämaan asukin, vaikka samaistumispintaa löytyykin.

Teoksen asetelma ja juoni ovat niin lähellä Petri Tammisen 15 vuoden takaista Enon opetukset -romaania, että käy mielessä, onko Liimatta tehnyt tarkoituksellisen hommagen. Hautajaisia, viinaa, työntekoa ja huumoriin verhottuja elämän kovia opetuksia piisaa molemmissa teoksissa, mutta Tammisen eno-odysseia sijoittui Varsinais-Suomeen ja päähenkilö Jussi teki yliopistolla väitöskirjaa, ei gradua kuten Liimatan Arno.

Liimatalla, kuten Tammisellakin, on kuitenkin se hyve puolellaan, että tekstin tunnistaa tekijänsä kirjoittamaksi omalaatuisesta havainnon tavasta ja lauseen kulusta. Teokset ovat lähes poikkeuksetta nautinnollisia lukea, oli tyyli mikä hyvänsä.

Plagiaattisyytöksiin en siis ryhdy, mutta teoksen aiheen ja rakenteen lisäksi myös sisällössä on oikaistu helpoissa kohdissa. Dialogi tuntuu paikoin nauhoilta litteroidulta monologilta, ja loppupuolelle ujutetut otteet Arnon tutkimuksista puolestaan Liimatan omilta, kenties hyllytetyiltä podcast-aihioilta Suuri serkkuteoria -ohjelmasta.

Liimatan havainnollisten mutta villien suku- ja yhteisöpohdintojen kuvitteleminen akateemiseen yhteyteen tarjoaa kyllä huvia.

Päätalon tavoin Liimatta on niin hyvin sisällä kohdealueensa yksityiskohdissa ja puheen poljennossa, että erityistä käännösmenestystä Hautajaiskengistä ei voi ennustaa, vaikka Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen kaltainen pohjoinen eksotiikka maailmalla kiinnostaakin.

Liimatan ja Karilan ero on kuin Päätalon ja Arto Paasilinnan, joka tunnetusti menestyy edelleen Ranskassa. Jälkimmäinen fabuloi pohjoisesta omalakisen todellisuutensa, edellinen dokumentoi ympäristönsä pikkutarkasti. Tarkkuus kiinnostaa kohdekulttuurin vaikutuspiirissä elävää, mutta toisiin puitteisiin käännettynä se on helposti liiallista.

Tietyt pohdinnat Hautajaiskengissä saavuttavat silti universaalin asteen: ”Maaseutu on juusto, kaupungit sen reikiä.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat