Anja Snellmanin omaelämäkerrallisessa romaanissa näkyy alkoholisti-isän jättämä varjo – Inhorealistinen teos osuu - Kulttuuri | HS.fi

Anja Snellmanin omaelämä­kerrallisessa romaanissa näkyy alkoholisti-isän jättämä varjo – Inhorealistinen teos osuu

Anja Snellman tarkastelee uudessa romaanissa alkoholisoituneen isänsä jättämiä jälkiä erityisesti miessuhteissaan.

Anja Snellman tarkastelee uudessa romaanissaan lapsuutensa virtahepoja.

27.10. 2:00 | Päivitetty 27.10. 8:21

Anja Snellman: Kaikki minun isäni. WSOY, 238 s.

Samana aamuna, kun sain luettua Anja Snellmanin (s. 1954) uuden romaanin Kaikki minun isäni, luin tästä lehdestä elokuvaohjaaja Marja Pyykön (s. 1975) haastattelun.

Kumpikin heistä on kasvanut alkoholistin tyttärenä, toinen isänsä Ensio Kaurasen (1914–1975), toinen äitinsä Nadja Pyykön (1946–2007).

Ehkä Pyykkökin vielä joskus tekee elokuvan, jonka nimenä on ”Kaikki minun äitini”. Lasinen lapsuus heittää varjon koko elämän ylle.

Kuinka monia vastaavia teoksia ja tuotoksia tulemme vielä lukemaan ja näkemään, kun aika jättää nyt juopottelevista vanhemmista? Harva kirjoittaa vielä elossa olevista.

Vuosi sitten ilmestyneessä toimittaja Johanna Pohjolan (s. 1977) teoksessa Isä pullossa Pohjola tarkastelee suomalaista alkoholismia oman isänsä kohtalon välityksellä. Kirjasta on otettu jo kolme painosta – niin lujaa se osuu. Pohjolan isä oli yksi yli 200 000 suomalaisesta alkoholistista, joista suuri osa on tälläkin hetkellä työelämässä. Niin Snellmaninkin 61-vuotiaana menehtynyt isä oli.

Tämäkin teos osuu.

Snellmanin vakuutusvirkailijana työskennellyt isä oli sodassa haavoittunut mies, monella tapaa traumatisoitunut ja kiintymyssuhteissaan vaurioitunut ihminen, jonka koti jäi Karjalaan, Sortavalaan. Karjalaisuus oli sekä stigma että ylpeyden aihe, puhuihan isä venäjää ja työllisti itseään myös tulkkina.

Snellmanin kohtalona Helsingin Kallion ahtaassa kodissa oli kuunnella isän laskuhumalaisia örvellyksiä. Tytär ei nähnyt isänsä koskaan tunteneen empatiaa ketään kohtaan, ei lapsiaankaan. Perheen äiti peitti surunsa, kätki itkevät silmänsä käsien taa piiloon, koska hänen miehensä niin käski.

Suru onkin se tunne, jota koen eniten lukiessani tätä Snellmanin uutuutta. Suru juuri tästä perheestä – ja suru kaikista niistä perheistä ja sadoista tuhansista suomalaisista, joita tämä sairaus koskettaa.

Snellman kirjoittaa autofiktiivisessä romaanissa itsensä ulkopuolelta itselleen, itseään puhutellen. Ratkaisu on toimiva, siinä on jämäkkää päättäväisyyttä: näin asiat olivat, näin asiat ovat. Sinä koit näin. Sinä koet näin.

Snellman annostelee taitavasti, ja tässä on auttanut aika. Pateettisuus on poissa, inhorealismi sen sijaan läsnä. Sillä ei kuitenkaan mässäillä.

Ajallinen perspektiivi on huikea: on mitä tarkastella. Nuori Snellman olisi tietenkin kirjoittanut toisin. Nyt elämä on tarjoillut niin paljon materiaalia, jota vasten lapsuuden virtahepoja voi tarkastella.

Ja Snellman on tarkastellut, vaikka toteaakin, että ehkä hän on aiemmin vain kätellyt asiaa, nyt vasta oikeasti käsitellyt.

Kaikki minun isäni -romaanissaan Snellman osoittaa, miten kauas isän määrittelemä perheen sisäinen dynamiikka häntä on seurannut. Se on ollut lähtökohta, jota ei ole voinut vaihtaa. Se, mikä on ollut, on ollut.

Snellman katsoo rohkeasti ja rehellisesti peileihin – lukuisiin erilaisiin peileihin. Niitä hän on tarvinnut kohdatakseen maailman, suhteuttaakseen itseään siihen.

Omista perheenjäsenistään Snellman puhuu autofiktiossaan oikeilla nimillä, mutta elämänsä miehille, noille ”kaikille isilleen”, hän on keksinyt peitenimet. Näitä miehiä hän peilaa suhteessa isänsä antamaan mieskuvaan. Nuo miehet ovat usein olleet myös juoppojen poikia, oman osansa sairaudesta saaneita ja sen varjon kanssa eläviä.

Perusvireeltään surullinen romaani huokuu myös rohkeutta ja rehellisyyttä. Lauseet putoilevat varmoina, ne eivät haparoi. Snellman katsoo suoraan kohti, ja kohtaa omia pelkojaan, pohtii muun muassa tämän hetken feminismiä suhteessa oman sukupolvensa tavoitteisiin.

Hän sivuaa suoraselkäisesti myös kulttuurista omimista ja cancel-kulttuuria: Tullaanko hänen romaaneitaan myöhemmin ”kampaamaan” ja poistamaan sieltä epäkorrekteja ilmauksia? Mistä muusta häntä tullaan kritisoimaan? Millaisia tuomioita ollaan jakamassa?

#Metoo-liikettä Snellman sivuaa kuvaamalla sitä monimutkaista tunneskaalaa, jota joutuu käymään läpi, kun omaa ystävää syytetään seksuaalisesta häirinnästä. Tämäkin on juuri nyt käynnissä oleva keskustelu, johon me kaikki asetumme Snellmanin tavoin omista lähtökohdistamme ja kokemuksistamme käsin. Tästäkin tullaan kaunokirjallisuudessa lukemaan vielä paljon lisää, eri näkökulmista.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat