Coldplayn uusi albumi kuulostaa vastenmielisen välinpitämättömältä – Chris Martinin yhtyettä ei ole tunnistaa samaksi, joka on aiemmin tehnyt upeita levyjä - Kulttuuri | HS.fi

Coldplayn uusi albumi kuulostaa vasten­mielisen välin­pitämättö­mältä – Chris Martinin yhtyettä ei ole tunnistaa samaksi, joka on aiemmin tehnyt upeita levyjä

Chris Martinin yhtyeen höttöinen ja heppoinen universumin halailu tiivistyy ideaan nimetä osa kappaleista emojeiksi. Jättiyhtyeen uran alun kunniahimo ja hehku loistavat yhä poissaolollaan, kirjoittaa kriitikko Aleksi Kinnunen.

Chris Martinin johtama Coldplay lähtee maaliskuussa maailmankiertueelle, jossa yhtyeen on kerrottu valjastavan pomppivan yleisön sähköntuotantotarpeisiin.

19.10. 11:03

Albumi / pop

Coldplay: Music of the Spheres

Parlophone. ★★

Brittiyhtye Coldplay vaikuttaa suorastaan piehtaroivan nörttimaineessaan yhdeksännellä albumillaan.

Perjantaina julkaistu Music of the Spheres on avaruusteemainen levy, johon Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta aiemmin intoilleen laulaja Chris Martinin kerrotaan saaneen inspiraatiota Tähtien sodan Mos Eisleyn kapakkabändistä.

Albumi sijoittuu kuvitteelliseen järjestelmään, joka koostuu yhdeksästä planeetasta, kolmesta satelliitista, tähdestä sekä tähtisumusta, joille kaikille löytyy levyltä vastine.

Kuulostaa kammottavalta narratiivilta, jollaisia viihdemaailmassa on joskus tapana syöttää uuden julkaisukierroksen pohjiksi.

Music of the Spheres kieltämättä kuulostaa avaruudelliselta, mutta pöljästi ja laiskasti, ilmeisimmällä kuviteltavissa olevalla tavalla.

Avaruushenki tiivistyy efektimäiseksi käsitellyn lauluun ja yli kymmenen vuotta yhtyeen levyillä mukana kulkeneen dj-muusikko Jon Hopkinsin elektroniseen tekstuurin, joita kuullaan usealla raidalla. Helpon kautta mennään.

Sulavalinjaisen elektronisesti soiva albumin onkin yhtyeen diskografiassa vastenmielisen välinpitämättömältä kuulostava luku.

Se jatkaa Coldplayn 2010-luvun pinnallisten ja epämääräisten albumien sarjaa, jossa kunnianhimo, palo ja kriittisyys tuntuvat väistyneen löysän mukavuudenhalun tieltä.

Yhtyettä ei ole tunnistaa samaksi, joka kirjoitti vaikkapa vaikuttavan A Rush of Blood to the Headin (2002) – niin yhdentekevältä nyky-Coldplay ja Music of the Spheres kuulostavat.

Yhtye on nimennyt osan kappaleista ja välisoitoista emojeiksi. Ne pois lukien albumilla on vain seitsemän nimettyä laulua, mikä on vähän.

Sävellyksistä innostavin hetki Humankind paisuttelee komean holtittomasti. Kosmisilla latteuksilla silattu kappale kuulosta siltä kuin kirkkourkuja hakkaava Martin olisi vetäytynyt biisileirille Heurekaan yhdessä The Edgen, Hopkinsin ja Esko Valtaojan kanssa.

Tällainen ontto maksimalismi taitaa olla antoisinta, jota Coldplay onnistuu levyllä tarjoamaan. Merkit olivat nähtävillä yhtyeen viimeisellä etäisesti hyvällä levyllä, Mylo Xylotolla (2011).

Hetkellisesti rennon irrotteleva avaruusteemalevy voisikin olla läppänä virkistävä ellei tulos olisi kokonaisuudessaan näin heikko.

Kymmenminuuttinen päätösraita Coloratura on levyn ensimmäinen, joka hapuilee kohti merkille pantavaa kunnianhimoa.

Veikeän lässytysäänen johdatteleva Biutyful soi taas juuri niin liikuttavalla tavalla lapsellisesti kuin laulun kirjoitusasu antaa ymmärtää.

Planeetan todennäköisesti suosituimman yhtyeen BTS:n kanssa yhdessä esitetty My Universe on singleksi heikko, vaikka kappale toi Coldplaylle ensimmäisen Yhdysvaltojen listaykkösen sitten Viva la Vida -klassikon (2008).

Voisi veistellä, että ykköspaikka olisi todennäköisesti irronnut BTS-leimalla, vaikka kappale olisi sisältänyt kolme minuuttia Paavo Väyrysen monologia.

Rasittavimmista hetkistä Martinin Rammstein-lainaksi kutsuma People of the Pride junttaa kuin Muse. Selena Gomezin ja Martinin yhteisballadi Let Somebody Go alkaa puistattaa viimeistään Gomezin päästessä ääneen.

Coldplay vaikuttaa hajonneen viime vuosikymmenellä kahdeksi eri yhtyeeksi: toinen suoltaa höttöistä sarjatuotantoa levyille, jotka ovat tuskaa yhtyeen läpimurtoteoksiin rakastuneille.

Toinen päihdyttää kymmenien tuhansien yleisöjä stadioneilla sateenkaaren värisen konfettimyrskyn, vilkkuvien rannekkeiden ja 2000-luvun hitteihin nojaavaa kimaran voimin.

Lähinostalgialla ja Instagram-spektaakkeleilla lipputuloja haaliva jälkimmäinen vaikuttaa näistä selkeästi olennaisemmalta.

Music of the Spheresin kappaleilla ei stadioneita valloiteta, vaikka suunta on kohti suureellista sisäänpäin kääntyneen kokeellisen ja heikosti menestyneen edellislevyn Everyday Lifen (2019) jälkeen.

Maaliskuussa alkavalla maailmankiertueella – jolta Helsinki tietenkin toistaiseksi jälleen puuttuu – yhtyeen on kerrottu valjastavan pomppivan yleisön sähköntuotantotarpeisiin.

Kuulostaa teekkaripilalta.

Jotain positiivistakin: vastoin odotuksia tuottaja Max Martinin rooli ei kuulu levyllä läpi. Kyseessä kuulostaa olevan enemmän Chris Martin -levy kuin pelätty tuottajavetoinen edm-projekti.

Kriitikon valinnat: DIY-jytää ja haaleita kuumia singlejä

Albumi / pop

Ty Roxy: 音楽 (Music)

Fonal. ★★★★

Karismaattinen Tytti Roto on tuttu hienoista yhtyeestä kuten Ghost Worldista ja Kissasta. Roto eli Ty Roxy on vaihtanut sooloalbumillaan kitaravetoisen indien ilahduttavasti hämyiseen synteettisyyteen: haikean tuhnuisesti kimmeltävä musiikki sykkii perinnetietoisuutta ja kotikutoisuutta vintagesoittimin ja ilmaisohjelmin valjastettuna. Tulee väistämättä mieleen, että Roto tekee vähän samaa kuin Ghost World -yhtyetoveri Liisa Tani viime vuoden hienossa Sir Liselot -projektissaan. Siinä missä Liselot pirstaloi bittejä, Ty Roxyn musiikista kajastaa rakkaus menneiden vuosikymmenten listapoppiin ja aikuisjytään.

Single / pop

Adele: Easy on Me

Columbia. ★★★

Pitkäksi venyneen kuuden vuoden julkaisutauon jälkeen Adele Adkins avaa pelin yllättävän riisutulla pianoballadilla, joka on syntynyt Hellon tavoin Greg Kurstinin kanssa. Easy on Me konmarittaa kaiken tilan Adelen kieppuvalle ääniakrobatialle. Uutuus jää kuitenkin vaatimattomammaksi verrattuna kahden edellisen kierroksen avauksiin, vaikka toteutusta voi pitää Adelen asemaan ja odotuksiin nähden viehättävän epätavallisena. Ed Sheeranin ja Abban jättijulkaisujen jälkeen marraskuun 19. saapuvan 30-albumin musiikillisen linjan on pakko piristyä aiemmista sydänsuruista. Easy on Me ei anna siihen aihetta.

Single / rock

Måneskin: Mammamia.

Epic. ★★★

Mamma mia, here they go again! Euroviisuvoittaja Måneskin tuntuu onnistuneen mahdottomassa palautettuaan perinnerockin hittilistoille. Tuore single jatkaa kuitenkin kuin monistuskoneen viereen unohtunut liuska kesäsingle I Wanna Be Your Slavesta. Tuttu bassovoittoinen tamppaus sekä vähäeleisen suurieleinen riffikukkoilu osuvat White Stripesin, Franz Ferdinandin ja Led Zeppelinin väliin. Yhtyeen kevätretki kulkee Pietarista Tallinnaan ja Riikaan ilman koukkausta lahden pohjoispuolelle, mikä herättää kysymään, nähdäänkö roomalaisrokkarit kotimaan kesäfestivaaleilla? Kiinnostuneista ei ole pulaa.

Single / pop

Ruusut: <3 <3

Fullsteam. ★★★

Kansakunnan johtava indieyhtye Ruusut on koonnut loistavan edellisalbuminsa jälkeiset kappaleet alkuvuonna ilmestyväksi vinyyli-ep:ksi. Umpitutulta tekstejä myöten kuulostava "kaksi sydäntä" on kolmas ep:n julkaistuista kappaleista. Tunnistettava elektroninen pörinä ja säksätys sointuvat ihanasti Ringa Mannerin omaleimaisen kylmän viiltävään lauluun, mutta jotain olennaista puuttuu. Soinnissa löytyy muskelia, sävellyksessä ei niinkään. Kevätuhri-kausi päättynee tähän: yhtyeen kolmas albumi on teossa ja ilmestyy kuulemma aikaisintaan ensi kesänä. Toivon kuulevani silloin uskaliasta uutta suuntaa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat