Petri Ala-Maunuksen monumentaaliset maisemamaalaukset yhdistävät herkullisesti korkeataidetta ja kitschiä - Kulttuuri | HS.fi

Petri Ala-Maunuksen monumentaaliset maisemamaalaukset yhdistävät herkullisesti korkeataidetta ja kitschiä

Petri Ala-Maunuksen maalausten kiehtovuus onkin juuri siinä, että ne eivät ole ainoastaan vaikuttavia visuaalisia elämyksiä.

Petri Ala-Maunuksen näyttelyn nimikkoteos La-La Land (2012) on visio tavoittamattomasta onnen maasta. Heinon taidesäätiö.

22.10. 10:20

Maalaustaide

Petri Ala-Maunus: La-La Land 9.1. saakka Salon taidemuseossa (Mariankatu 14, Salo). Ti–pe 10–18, la–su 11–17.

Salo

Jos maaperän pumppaisi täyteen steroideja, maisema alkaisi ehkä näyttää Petri Ala-Maunuksen maalauksilta. Niissä tulivuoret purkautuvat, hyökyaalto nielee maan ja ukkonen jylisee niin, että näyttelysalin lattiatkin melkein vavahtelevat.

Ala-Maunuksen (s. 1970) maisemamaalaukset tekevät vaikutuksen yksittäisinäkin, mutta nyt ne täyttävät kokonaisen museon. Salon taidemuseossa avautunut näyttely La-La Land on henkisesti ja melkein fyysisestikin ravisuttava kokemus. Esillä on reilut 70 teosta vuodesta 2009 eteenpäin, pääosin kahden viime vuoden ajalta.

Salon näyttely on jatkoa Ala-Maunuksen viime vuosien hurjalle urakiidolle.

Vuonna 2019 hän voitti Ars Fennica -näyttelyn yleisöäänestyksen valtavalla, 14-metrisellä maalauksellaan History and Utopia of Landscape (2019), joka on esillä myös Salossa. Hänen ensimmäinen monografinen museonäyttelynsä järjestettiin vuosi sitten Pohjanmaan taidemuseossa Vaasassa.

Petri Ala-Maunuksen teos. Backwater (2018) dramatisoi pohjoisen luonnon karuutta.

Ala-Maunus on myös ensimmäinen elossa oleva taiteilija, joka sai teoksensa esille Ateneumin klassikkosaliin, kun Eero Järnefeltin Kaski (1893) lähti vuonna 2017 kiertämään Suomea. Salossakin näytteillä olevassa teoksessaan Vaara-Suomi (2017) Ala-Maunus visioi, miltä Kasken maisema näyttää tuhannen vuoden päästä.

Ala-Maunuksen suosion taustalla on liki kolme vuosikymmentä kestänyt taiteellinen evoluutio, jonka juuret palautuvat hänen uransa alkuvaiheisiin 1990-luvulla. Tuolloin hän löi itsensä läpi tahallisen imelillä, toritaiteen kanssa flirttailevilla auringonlaskumaalauksilla. Myöhemmin hän alkoi kierrättää teoksissaan populaarikulttuurin, etenkin metallimusiikin ja kauhuelokuvien kuvastoa.

Noin kymmenen vuotta sitten näistä elementeistä alkoi syntyä nykyisiä maisemamaalauksia taivasta halkovista vuoristoista, tuhotulvista ja koskemattomista metsistä.

On vaikea sanoa, kuvaavatko Ala-Maunuksen maisemat utopioita vai dystopioita, luontoa aikojen alussa vai juuri ennen maailmanloppua. Ihmisestä ei niissä näy jälkeäkään. Luonto on niissä korostetun epäinhimillinen, voimakas, dramaattinen ja vihamielinen. Ala-Maunus on osuvasti kutsunut maisemiaan ”yliluonnoksi”.

Ala-Maunuksen maalaus Etna (2020) kuvaa Italiaa kaukaisessa menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Ala-Maunuksen maisemien taidehistorialliset juuret ovat 1800-luvulla vaikuttaneiden Düsseldorfin ja Hudson River -koulukuntien romanttisessa maisemamaalauksessa. Romantikkomaalarit ihannoivat jylhää, villiä luontoa, jonka valtavat mittakaavat uhmaavat käsityskykyä. Ala-Maunus on ikään kuin vääntänyt romantikkojen eetoksen turbovaihteelle.

Romantikkojen tapaan Ala-Maunus ei maalaa todenmukaisia, olemassa olevia maisemia, vaan maiseman ideaaleja, mielenmaisemia. Vaikka ne on maalattu realistisella tarkkuudella, näitä maisemia ei voi löytää kartalta, vaan ainoastaan ihmisten unelmista ja peloista.

Maalausten kuvitteellisuutta korostaa myös näyttelyn otsikko La-La Land, jolla viitataan harhaisen onnellisiin, todellisuudesta irtautuneisiin mielentiloihin. Otsikko synnyttää assosiaation myös myyttiseen Shangri-Lan laaksoon, Himalajan vuoriston kätkemään harmonian tyyssijaan.

Valumat, reiät ja roiskeet rikkovat illuusiota aidosta maisemasta. Kuvassa maalaus Terrain (2020).

Romanttisiin vaikutteisiin Ala-Maunus sekoittaa tv-maalari Bob Rossin maisemien äitelyyttä ja 1980-luvun metallibändien levynkansiestetiikkaa, jotka tuovat maalauksiin herkullisesti kitschahtavan vivahteen. Myrskyävä taivas hehkuu neonpinkkinä ja maa hohkaa epäluonnollista turkoosia valoa.

Ala-Maunus vie maalauksensa pisteeseen, jossa niiden överiys alkaa muuttua itseironiseksi. Hän tekee sen kuitenkin niin ovelasti, ettei ole varmaa, miten vakavasti maalaukset on tarkoitus ottaa. Näin Ala-Maunus jatkaa aiemmassa tuotannossa tuttua rajankäyntiä korkea- ja populaaritaiteen, hyvän ja huonon maun sekä vakavuuden ja huumorin välillä.

Samalla Ala-Maunus aktiivisesti rikkoo maalaustensa illusorisuutta lisäämällä niihin erilaisia valumia, repeämiä ja roiskeita. Vaikutelma todellisesta maisemasta hajoaa, ja teokset muistuttavat omasta keinotekoisuudestaan.

Petri Ala-Maunus

Ala-Maunuksen maalausten kiehtovuus onkin juuri siinä, että ne eivät ole ainoastaan vaikuttavia visuaalisia elämyksiä. Kaiken jylinän ja paukkeen taustalta löytyy hienovarainen, postmodernille taiteelle ominainen metataso, jossa teokset ohjaavat huomion omaan identiteettiinsä taideteoksina.

Täydennys 23.10. klo 9:01: Juttuun lisätty sen kirjoittajan Harri Mäcklinin nimi.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat