”Saari ivailee kaikelle teennäiselle” – Kirjailija Johanna Venho muutti hetkeksi yksin keskelle merta ja tajusi, miksi Klovharun saari oli Tove Janssonille niin tärkeä - Kulttuuri | HS.fi

Saari, joka muutti kirjan

Johanna Venhon Syyskirja kertoo Tove Janssonista, joka jättää lopullisia jäähyväisiään Klovharun mökille Pellingin saaristossa. Venho itse vietti Klovharulla kesällä viikon ja kirjoitti saarella päiväkirjaa.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesämökki Klovharun saaressa.


27.10. 2:00 | Päivitetty 27.10. 9:38

KLOVHARU, PELLINKI, 5.–12. kesäkuuta 2021

7. kesäkuuta

Johanna Venho.

No niin, jäin yksin ulkosaariston luodolle. Klovharu, Toven saari, ja kirja jonka tahdon saada täällä valmiiksi.

Seisoin rannassa, yhteysvene katosi näkyvistä. Käännyin, tiiralaivue lähti hyökkäykseen, yksi nokkaisi sateenvarjoa. Ilman sateenvarjoa tai mattopiiskaa ei täällä voi tähän aikaan vuodesta liikkua, linnut pesivät. Tovemaista uhkaa ilmassa.

Päätös: en ajattele koronaa, en käy somessa, uin meressä ja tekstissä.

Heti, kun toissapäivänä astuin saaren kalliolle, tajusin, että kirja tulee muuttumaan. Olen kirjoittanut saaresta liian etäältä, en tajunnut sen luonnetta.

On tyyntä, mökissä on tarpeeksi vettä, näkkileipää, hernekeittoa, villasukat. Keinutuoli. Akku ja invertteri. Lintujen kihinä, kirkuna, meren kohina, aallot, kalliot tummaa kiveä. Kauneus, paljaus. Ei puita – vain kaksi pihlajanvesaa, jotka katsovat ikkunasta sisään kun kirjoitan tässä pöydän ääressä. Oranssi vahakangas. Istuiko Tove tällä tuolilla, nojasi tähän pöytään? Esineiden kautta saan yhteyden menneisiin. Häneen, joka jätti luonnoksensa pöytälaatikkoon, pussillisen simpukankuoria kaappiin.

*

Alldeles i förbifarten!

Niin sanoi Tove Jansson Muumipeikon synnystä. Peikko syntyi ohimennen, samalla tapaa kuin piirrellään pyörylöitä puhelinluetteloon, kun kuunnellaan puhelua, luuri tuettuna olkapään varaan.

Kuuntelin äänitettä arkistossa, se oli Juha Virkkusen haastattelu. Kun kuuntelen Toven puhumista, se muuttuu läpäiseväksi, unohdan kuuntelevani vierasta kieltä. Outoa, koska ruotsini on ollut lepotilassa vuosia. Alldeles i förbifarten, Tove sanoi. Jag var tillåten att leka ovanligt länge.

Oi. Vapaus, leikki, kaikki iät ihmisessä.

All form av berömmelse kan bli negativt, Tove sanoi. Saari oli ratkaisu, täällä sen tajuaa. Tuuli hallitsee, ihminen on pieni. Tosiasiat objektiivisia, eivät mielipideasioita: merisää, tuulen voimakkuus. Mökissä vain pikkuruinen kärpäsenlikainen peili.

Jos ihmisellä on taipumusta nyytimäisyyteen, hän voi alkaa pyöriä oman napansa ympärillä. Tove tuli saareen, vältti ansat.

*

Miksi halusit kirjoittaa Tove Janssonista? Tove mahdollistaa asioita; kirjoitan taiteilijan työstä ja tiestä, ja Tove on paras, hänessä on kaikki, rakastan häntä. Mutta katseessa Toveen pitää olla muutakin kuin ihailua, muuten en pysty kirjoittamaan. Eikö vanhuus tee aina ihmisen inhimilliseksi. Näytä, älä selitä.

Saari on tietysti minuuden symboli, saarella olo oman minän rajojen suojaamista. Mutta oikeasti saari on konkreettinen paikka, päivät käytännön selviytymistä. Katiskat, halonhakkuu, tulen sytyttely. Saari ivailee kaikelle teennäiselle, näyttää, mitä kirjasta pitää pudottaa pois.

Tove hakeutuu saareen, Syyskirjassa Maria hakeutuu saareen (kun Tove on lähtenyt – kuten Muumilaakson marraskuussa).

Tosiasiat, tarkkuus: kun Maria ja kumppanit osoittavat kirjassani mieltä Metsähallitusta vastaan, he ovat niin täynnä tunnetta, että heidän pitää olla viimeistä piirua myöten oikeassa. Kuten Linkolankin, kuten Elokapinan. Tunteikkaalta julistamiselta menee pohja, jos se ei perustu faktoihin. Jos perustuu, se on vahvin viestinnän muoto. Mutta Aten paasaus on lempikohtiani kirjassa. Muut pelkäävät häntä.

Atte vääntää faktoja mielensä mukaisiksi, hän ei voi muuta.

Moni viis veisaa tosiasioista nykyisin. Sisäisestä todellisuudesta tulee koko maailmaa selittävä totuus: pudotaan pohjattomaan kaninkoloon. Salaliittoteoreetikot, lahkolaiset, rokotevastaiset. Netissä voi pitää yllä omaa näyteikkunaa, esiintyä siinä. Täällä meri näyttää, mikä on totta.

*

Asioita, joita ei voi tehdä yksin. Lähteä uimaan sumuun ulkosaaristossa.

Asioita, joita ei voi tehdä yhdessä. Kirjoittaa tätä romaania.

8. kesäkuuta

Tuntitolkulla tekstin uumenissa. Tulin rantaan päiväkirjan kanssa.

Mökinportaalla hautova Madonna-lokki ei hievahda, kun hiippailen ohi. En ole ikinä päässyt näin lähelle hautovaa lokkia, liikuttavaa. (Tove kirjoitti, että Tootia parittelevat ja pesivät linnut ärsyttivät.)

*

Varo: 1) platkua peruskieltä, liian lyhyitä lauseita 2) hämärää kuvakieltä, liian pitkiä lauseita.

Varo: 1) liikaa fragmentaarisuutta 2) liian perusteellista kerrontaa.

Ensisijaisesti varo ykköstä, toissijaisesti kakkosta.

Kirjoitan Tovesta: pitää löytää oma kieli, jossa toinen kuuluu. Sylvistä kirjoittaessa kuvittelin alkuun, että pitäisi jäljitellä Sylvin kirjojen kieltä, jotta homma toimisi. Hulluuden huippu, kesti kauan löytää oma. Tove opettaa itsetuntoa: älä kutista itseäsi. Hän varoi sitä, mikä oli muodissa, vai kuvittelenko? Novelleissaan Tove oli ennemmin hämärä kuin simppeli. Ennemmin runsas kuin niukka. Jotenkin rillit ovat likaiset koko ajan, en näe selvästi. Auttaisiko pestä ne meressä? Voiko huono näkö piillä silmiä syvemmällä, alan epäillä sanojani, onko sellainen sana kuin syvennys? Pohjukka?

Harva kestää tällaista paljautta, en tahdo kestää itsekään. Istun kalliolla enkä näe ketään missään, tunnen valtavaa myötätuntoa ihmisiä kohtaan.

K. virnuili, kun sanoin kirjoittavani Tovesta. Vaihdoin nopeasti puheenaihetta, koska pelkäsin että hän alkaa kertoa, miksi virnuilee.

Mutta nyt haluaisin tietää. Mitä virnuilet? Ehkä voitaisiin virnuilla yhdessä.

9. kesäkuuta

Nukuin yöllä ne muutamat pimeät tunnit. Nyt kahvia ja aurinko itäisessä ikkunassa. Ei verhoja, ikkunat neljään ilmansuuntaan. Karmea kaipuu, yksinäisyyden ahdistavuus, miksi, nuorena olin paljon yksin, matkustin pitkin Eurooppaa, luulin että vain yksin olen oma itseni.

Heti kun nostan ajatukset tekstistä, kaipaus hyökkää.

Tietysti Tove on kirjoittanut kaipauksen välttämättömyydestäkin, Muumipapassa ja meressä, missä mamma ei enää maalaa, kun lakkaa tuntemasta koti-ikävää.

Kävin uimassa. Ikävöin niin että pää hajoaa. Ei mitään tyyntä yksinoloa tässä saaressa. Se on oikein.

Yöllä ajattelin Toven Saari-novellia, kauhua jonka valtaan kertoja joutuu saaren mökissä, lähtee soutamaan pimeälle merelle.

*

”Meidän Tovestamme tulee vielä suuri taiteilija”, kirjoitti Faffan Jansson, kun tyttö oli syntynyt.

Minä kirjoitin seitsemänvuotiaana: minusta tulee kirjailija ja trapetsitaiteilija. Lisäksi halusin viisi lasta. Suunnittelin nimet valmiiksi.

Tove kirjoitti: jos menen naimisiin, minusta tulee joko huono maalari tai huono vaimo.

Toven elämä, minun elämäni. Synnytin kolme lasta, katsoin vastasyntyneen silmiin hämärässä. Kampesin itseni ylös synnytyssairaalan sängystä ja seurasin hoippuen kätilöä, joka vei vauvani punnitukseen. Sydän on monena kappaleena, lasten kasvaessa ne liikkuvat missä tahtovat. Huolenpito on täyttänyt minut. Ruoki, pese, auta, huomioi, näe, kysy, halaa. Siivoa, illalla kaikki on sotkussa taas.

Elämää ei voi hallita, olen sen alamainen.

10. kesäkuuta

Madonnan poikaset ovat kuoriutuneet yöllä! Hengästyttää. En ole ikinä nähnyt lokin-poikasia näin läheltä! Madonna antaa minun istua vieressä ja katsoa. Untuvat, räpylät, hoipertelu.

Ajattelen Hamia. Hän oli Muumimamman esikuva. Äiti. Valkoinen, kaunis nuttura. Mamma ei viihtynyt karulla luodolla, vaan toi sinne multaa, yritti tehdä kasvimaata. Mamman käsilaukussa on kaikki, mitä tarvitaan, hän muistaa, huolehtii, ennakoi, on ilmapuntari. ”Miten paljon pitää pakata mukaan, jotta perhe voi nauttia edes yhdestä päivästä huviretkellä oikealla tavalla.”

Onko Muumimamman vastakohta Nuuskamuikkunen, hän, josta Tove sanoi: ”Nuuskamuikkunen on puhtaaksiviljelty egoisti.”

Nuuskamuikkunen etsii vain omaa sävelmäänsä. Minussa rimpuilevat Nuuskamuikkunen ja Muumimamma. Ei, eivät ne enää rimpuile, ne ovat asettuneet vierekkäin kuin jotkut kymmeniä vuosia samassa sängyssä nukkuneet ihmiset, joitten vartalot tuntevat toisensa läpikotaisin. Ne ovat suostuneet. Päättäneet nähdä toisissaan hyvät puolet, sietää puutteet. Ne ovat sekä kasvaneet että kutistuneet. Mutta eri kohdista kuin ilman sitä toista olisi tapahtunut.

*

Saari palauttaa ihmisen perustuksiinsa. Se voi olla todella epämukavaa.

Miksi Tove ja Tuulikki tulivat tänne, viisikymppisinä? Miksi karu saari, ulkona saaristossa, keksin monta selitystä. Julkisuudesta voi tulla poseeraamista. Se haittaa ajattelua, dominoi. Täällä oli tilaa ja rauhaa. Uudet haasteet.

Tästä jälki Syyskirjaan: Toven Kesäkirjassa saarella asuvat ovat haluttomia ottamaan vastaan ulkopuolelta tulevia. On oikeus olla penseä niille, jotka tunkeutuvat omalle reviirille. Huvittavaa, inhimillistä penseyttä.

Tove ei nostanut itseään parjaamalla muita, sellainenhan on tavallista. Ennemminkin hän näytti omat koomiset puolensa, mikä on harvinaista.

Mitä järkeä on kirjoittaa toisen elämästä? Biofiktio on mahdotonta: joko paheksutaan sitä, että menee liikaa toisen nahkoihin, tai sitä, että katsoo sivusta ja jää etäiseksi.

Lähestyn Tovea toisin kuin Sylviä lähestyin. Katson ja kuvittelen Tovea Mariana, joka tarvitsee häntä omaa kasvuaan varten. En olisi kasvanut kirjailijaksi ilman esikuviani. Voin kirjoittaa siitä, miten Maria Tovea katsoo, silmät kiiltäen.

Ajallinen etäisyys on olennaista. Siitä syntyy kirjallisuus, kerrokset, sen vuoksi biofiktiota kannattaa kirjoittaa. Marian vuoden 1991 vihreä todellisuus luetaan nykyajan tapahtumia vasten. Samoin vanha Tove on nykyajan lukijan silmin erilainen kuin oli vuonna 1991. Mennyt aika värittyy sen mukaan, mitä nyt tiedetään.

11. kesäkuuta

Nousin neljän jälkeen ja keitin kahvia. Istuin ja katsoin, miten aurinko nousi.

Valo tulee saareen hurjana. Se valaisee kalliot, taivaanrannan, kaikki on niin kaunista että sitä ei käsitä, valo tulvii verhottomista ikkunoista, linnut heräävät, makaan Toven sängyssä silmät auki. Koko elämä rimpuilee sylissä kuin uhmaikäinen taapero. Pysy rauhallisena, sanoita tunteita.

Onneksi mökin hyllyssä on muumisarjiksia. Ilman niitä voisi tässä maisemassa tulla turhan jyhkeä olo. Sarjakuvassa Muumipappa juoksee ulos majakasta ja hehkuttaa: ”Täällä meren kasvojen edessä saan inspiraation suureen meriromaaniini!” Neroa ei saa häiritä, kun hän keskittyy prologiin.

*

Ihmeellinen paikka, toistelin avomeren puoleisella rannalla kuin puhumaan opetteleva. Monta asiaa olisi jäänyt tajuamatta ilman Klovharua, saari on elävä ja antaa vastaukset.

Sirotan nuoreen Mariaan itseäni. Syyskirjassa hän ei vie pääosaa Tovelta, mutta uskon, että hän jatkaa kulkuaan johonkin tulevaan kirjaan.

Romaanin pitää laajentua rajojensa ulkopuolelle. Minun täytyy tietää, millaista oli ennen tarinan alkamista, ja minulla pitää olla ajatus myös siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu, ajatuksen täytyy lopussa näkyä lukijalle.

12. kesäkuuta

Viimeinen aamu, kahvi avokuistilla, aurinko ja tuuli. Muokkasin tekstiä, siivosin, pesin kuistin. Katselin Madonnan poikasten kävelyharjoituksia. Pyllähtelyä, räpylät kalliolla. Madonna avasi nokkansa, oikaisi kaulansa ja päästi taivasta kohti monta kimakkaa huutoa, kääntyi katsomaan merta. On eri juttu olla saaressa yksin kuin kaksin, näkee linnut toisin. Jos olisin täällä kuukauden, ne alkaisivat puhua.

Korkeat aallot, vaahtopäitä. Tähyilen Sturjonin suuntaan, odotan yhteysvenettä. Kohta lähden ja vien saaren mukanani. En Toven saarta vaan omani, en olisi löytänyt sitä ilman häntä.

Johanna Venho Kirjamessuilla: pe 29.10. klo 12.30 (Lonna) ja 15 (Senaatintori) sekä la 30.10. klo 12 (Töölönlahti)

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat