Pirkko Saision romaani on kirjasyksyn kirkas kultakruunu: täynnä kulttuurihistoriaa ja jopa saippuaoopperamaisia juonenkäänteitä - Kulttuuri | HS.fi

Pirkko Saision romaani on kirjasyksyn kirkas kulta­kruunu: täynnä kulttuuri­historiaa ja jopa saippua­oopperamaisia juonen­käänteitä

Pirkko Saision vuosisadalta toiselle seikkailevassa romaanissa näkyvät pitkän uran kokemus ja tietomäärä, mutta se on myös täynnä mielikuvitusta ja valtavaa kertomisen iloa.

Pirkko Saision uusi romaani on liki 800-sivuinen tarina Euroopasta ja sen kulttuurihistoriasta renessanssiajalta 1950-luvulle saakka.

31.10.2021 2:00 | Päivitetty 31.10.2021 8:40

Romaani

Pirkko Saisio: Passio. Siltala. 732 s.

Kyllä, kirjailija Pirkko Saisio, 72, tuntee Topeliuksensa. Historiantutkijan ja kirjailijan (1818–1898) sadun pohjallehan hän neljä vuotta sitten rakensi myös Kansallisteatteriin samannimisen juhlanäytelmän Koivu ja tähti (1852).

Nyt jonkinlaisena inspiraationa näyttää olleen laaja historiallinen romaani Välskärin kertomuksia, joka alun perin ilmestyi jatkokertomuksena vuosina 1851–66.

Sen myötä 72-vuotias Saisio on tehnyt romaanin, joka poikkeaa hänen kaikista edellisistään. Runsaaseen, seikkailua ja yllätyksiä pursuvaan Passioon voisi liittää jopa kirjallisuuskritiikissä (syystäkin) harvoin käytetyn adjektiivin ihana.

Minulle se on juuri sellainen, ja samalla kirjavuoden 2021 kirkas kruunu.

Selkeä yhtymäkohta Topeliukseen on Passiossa Välskärin kertomusten tapaan käsistä käsiin siirtyvä arvoesine, joka vaikuttaa kantajansa kohtaloon.

30-vuotisesta sodasta ja 1600-luvusta kirjoittaneella Topeliuksella kyse oli kuningas Kustaa II Aadolfin kuparisormuksesta, joka etenee Bertelsköldin suvun jäseneltä toiselle ja tuo onnea ja menestystä, ellei omistaja vanno väärää valaa.

Kulta- ja sormus-aihetta on käytetty taruissakin, ja se on sulavasti siirtynyt myös niin Wagnerin oopperoihin kuin Tolkienin fantasiaromaaneihin. Se voisi vaikuttaa kuluneelta tai banaalilta, mutta Passiossa on toisin.

Saision tarina lähtee liikkeelle vuodesta 1498, jolloin dominikaanimunkki Girolamo Savonarola lietsoi Firenzessä kansaa rikkauksia ja turmelusta vastustamaan.

Munkin kiihkeys jää askarruttamaan muuatta ruhtinatarta. Hän on saanut puolisoltaan uskomattoman korun: kultariipuksen, jossa hyvän ja pahan tiedon puuta koristavat jalokiviomenat ja ympärillä kiertää rubiinikielinen käärme.

Ilo lahjasta ei vain ole täysi, sillä ruhtinas antoi korun vaimolle, kun rakastajatar synnytti hänelle pojan – ei ihme, että se saa ruhtinattaren kaulan näyttämään siltä kuin häntä olisi kuristettu.

Hän ei liioin lakkaa pohtimasta, onko riipuksella kyky lukea hyviä ja pahoja ajatuksia ja toteuttaa ne.

Niin, onko, pohditaan Passiossa siitä edespäinkin, kun romaani seuraa sen matkaa renessanssi-Italiasta aina sodanjälkeiseen Helsinkiin asti. Välillä seikkaillaan niin Keski-Euroopassa kuin Baltiassa ja Solovetskin luostarisaarellakin, Stalinin ajan vankileirillä.

Kultako saa sitä koskettavat ihmiset toimimaan niin kuin toimivat? Vai tekisivätkö he niin muutenkin historian myllerryksissä?

Entä miten vaikuttaa Topeliuksen Välskärin kertomuksissa korostama vilpittömyys? Sehän on aina kiinnostanut Saisiota, rakkauden ja uskon lisäksi.

Miten olla tosi itselleen suvaitsemattomassa ja tuomitsevassa maailmassa? Tai taiteilijana, jonka koko työ on pitkälti toisten nahkoihin asettumista?

Aiemmin tänä vuonna Saisio kertoi haastattelussa alkaneensa kirjoittaa romaania pandemia-ajatuksissa. Jossain vaiheessa käsikirjoitus lensi roskiin ja alkoi uusi, jossa teemat olivat laajentuneet käsittelemään elämän mielekkyyttä ja merkitystä yleensä.

Nyt voikin sanoa, että Passio on todellinen anti-pandemia-teos: kiihkeä ylistys ihmiselämälle, joka on epätäydellisenä ja rikkinäisenäkin niin kovin kaunista ja arvokasta.

Pitkän kirjailijallisen urankin se tavallaan kokoaa yhteen. On kuin Saisio olisi käyttänyt dramaatikon ja romaanikirjailijan koko repertuaariaan, kaikkea sen kokemusta ja valtavaa kulttuurihistoriallista tietomäärää.

Siksi sanomalehtikritiikki ei millään tavoita kaikkia sen ulottuvuuksia. Symboleita, filosofisia viittauksia ja kirjallisia pastisseja on yksinkertaisesti liikaa, merkittäviä näkökulmahenkilöitäkin romaanissa toistakymmentä.

On ylhäisiä ja alhaisia, naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, hallitsijoita ja houkkia, homoja ja heteroita, taiteilijoita ja kiilusilmäisiä kauppiaita.

Jokaista Saisio kohtelee vakavasti ja arvostavasti, jokaisesta kasvaa monitasoinen yksilö, jonka motiiveja jää pohtimaan. Ja samalla ympärillä humisee koko ajan Eurooppa taiteineen, ideoineen ja poliittisine mullistuksineen.

Silti päällimmäiseksi, aatehistorian yli, Passiossa nousee – lukijoiden onneksi! – mielikuvitus, kerronnan ilo. Uskon, että Saisiolla on kirjoittaessaan ollut hauskaa, kun hän on kehitellyt välillä saippuaoopperaakin hipovia henkilösuhteita ja juonenkäänteitä.

Romaanin julkistustilaisuudessa esitettiin ajatus, ettei kyse silti ole historiallisesta romaanista vaan kirjasta, joka vain sattuu kulkemaan ajassa viisisataa vuotta.

Tämä on oleellista suhteessa Passion kultakoruun. Alkujaan se esittää ikivanhaa mytologista puuta, sitten muuttaa muotoaan harkoiksi, krusifiksiksi, ikonin riisaksi ja lopulta jopa neuvostoliittolaisiksi mitaleiksi.

Siitä myös vuollaan palasia, se kutistuu. Samalla se säilyy ytimeltään samana.

Siksi säilyy myös alkuperäisen korun kysymys hyvästä ja pahasta tiedosta. Miten ihmeessä tietää, mikä tieto on hyvää, mikä pahaa, ja miten osata valita niiden välillä, miettivät oikeastaan kaikki Passion hahmot.

Monia heistä ajavat tiedoista yksinkertaisimmat eli nälkä ja kuolemanpelko. Euroopan historiassa on totisesti riittänyt kausia, jolloin hautausmaalla mullan alla pilkottava tai sotilaan taistelussa anastama kulta on vienyt löytäjänsä pikavauhtia köyhyydestä rikkauteen.

Mutta kultaa käytetään Passiossa myös aatteita ajamaan, ja välillä ideologian tai uskonnon tilalla näyttäytyvät taiteellinen intohimo, rakkaus ja silkka ahneus. Niiden suhteen ei ole merkitystä sillä, millä vuosisadalla liikutaan.

Historian historiattomuus onkin Passion toinen pääteema, joka kuljettaa tarinan Savonarolan Firenzestä 1950-luvulle Esplanadin puistoon vastaansanomattoman loogisesti, uskomattomanakin uskottavasti.

Jos kulta on pysyvää, niin on myös ihmisen kiihkeä toiminta. Hyvässä ja pahassa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat