Kuka saa Helsingin Sanomien esikoispalkinnon? Tämän vuoden kymmenen ehdokasta kertovat, miten heidän teoksensa ovat syntyneet - Kulttuuri | HS.fi

Kuka saa Helsingin Sanomien esikois­palkinnon? Tämän vuoden kymmenen ehdokasta kertovat, miten heidän teoksensa ovat syntyneet

15 000 euron arvoinen palkinto jaetaan 18. marraskuuta.

Satu Erra (vas. ylh.) , Niko Hallikainen, Janne Holmström, E. L. Karhu, Silja Liukkonen, Milka Luhtaniemi (vas. alh.), Maisku Myllymäki, Sanna Puutonen, Meri Valkama ja Elina Viinamäki ovat ehdolla Helsingin Sanomien esikois­kirja­palkinnon saajaksi.

30.10. 2:00 | Päivitetty 30.10. 6:25

Vuoden parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle myönnettävä Helsingin Sanomien palkinto on edennyt finaalivaiheeseen. Tänä vuonna esikoisia ilmestyi 80, ja raati nostaa niistä nyt esiin kymmenen: viisi romaania, kolme runoteosta sekä kaksi novellikokoelmaa.

Taso oli korkea, joten oivallisia debyyttejä löytyy myös kärkikymmenikön ulkopuolelta.

Palkinto, 15 000 euroa, jaetaan 18. marraskuuta. Tunnustus jatkaa vuosina 1964–1994 myönnetyn J .H. Erkon esikoiskirjapalkinnon perinnettä.

Raatiin kuuluvat Suvi Ahola, Arla Kanerva, Sanna Kangasniemi, Antti Majander (pj.), Eino Santanen sekä kilpailun viime vuonna romaanilla Rajamaa voittanut Terhi Kokkonen.

Kolme kysymystä esikoiskirjailijoille:

1. Miksi kirjoitat?

2. Miksi juuri tämä kirja?

3. Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Kuusamossa vuonna 1979 syntynyt Satu Erra asuu Berliinissä. Hän on filosofian tohtori sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.

Satu Erra: Hetkenä minä, runokokoelma (Poesia)

1. Kirjoittaminen on tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Olen rytmiltäni hidas, ja keskusteleminen on välillä vaikeaa. Kirjoittaminen ja lukeminen kuljettavat ajattelua tahdissa, jonka määrään itse.

2. Hetkenä minä tuli teokseksi, koska annoin sille aikaa. Se tekeytyi väitöskirjaprosessin lämmössä ja syntyi tarpeesta ilmaista runon keinoin asioita, joita ei voi tieteellisessä tekstissä sanoa. Kieli, identiteetit ja puut ovat minusta kiinnostavia ja vähän hassuja, enkä keksi itselleni tärkeämpää aihetta kuin kiinnostavat, vähän hassut asiat.

3. Olen kuin kotonani suomalaisessa nykyrunoudessa, mutta seuraan tunkeminen ilman kutsua tuntuu pöyhkeältä. Omassa kodissani sijoitan itseni Catharina Gripenbergin ja Anja Erämajan väliin, vaikka siitä syntyisikin vaikutelma, etten osaa aakkosia tai välitä lainkaan järjestyksestä.

Ote arviosta: ”Erran runot tarjoavat koko joukon säkeitä, joissa viittaussuhteet heittävät ja lauseet katkeilevat. Valmista, ehjää kuvaa ei ole.

Hyvä niin. Parhaimmillaan runon merkityksen syntyyn osallistuu koko ruumis, ei vain tiedostava minä: ’vastausta ei kuulu, hän ei kysy miksi hän ei / syyt nostavat vatsasta väreen jonka vuoksi on / nenän kautta suun kautta ulos’. Jukka Koskelainen, HS

Vuonna 1989 syntynyt Niko Hallikainen on helsinkiläinen esitysrunoilija.

Niko Hallikainen: Kanjoni, romaani (Otava)

1. Halusta ja pakkomielteestä sanallistaa vaikeaselkoisia kokemuksia. Kieli itsessään on minulle rajakokemus. Jahtaan teksteillä kaikenlaista hämmentävää, käsittämätöntä ja vaarallista. Eniten aikaa kirjoittamisessa menee editointiin, kun väännän lausetta aina uuteen asentoon niin kauan, että lopputulos loksauttaa minut sijoiltani. Romaanimuoto vetää minua puoleensa, koska sen sisällä vallitsee niin monia painostavia perinteitä, kaanoneita ja ennakkokäsityksiä, jotka haluan tuhota omien kirjojeni sisältä. Pyrin tekemään mahdollisimman intensiivisiä teoksia, jollaisiin en ole vielä törmännyt, ja niiden kautta osallistua maailmaan.

2. Halusin kirjoittaa yksinäisyydestä niin äärimmäisen romaanin kuin mahdollista. Halusin tehdä Kanjonissa näkyväksi, miten vaikeaa on liikkua toisia ihmisiä lähemmäs kaikkien haavojen ja haaveiden läpi. Samalla pyrin hahmottamaan seksuaalisuutta digiajassa, mitä mahdollisuuksia ja kipukohtia siihen voi liittyä. Koin tärkeäksi käsitellä näitä teemoja klaustrofobisen ahtaassa tilassa siten, että romaanin muoto ja rakenne myös ilmaisevat kertojansa pakkomielteisyyttä. Kanjoni on laadittu aiheuttamaan ristiriitaisia reaktioita ja tarkoituksella ohjaa lukijaa hetkessä tunnustelemaan henkilökohtaista lukukokemusta, mitä kaikkea teksti juuri hänessä herättää.

3. Tunnen putoavani kotimaisten lokeroiden väliin ja ulkopuolelle tekijänä, kun teen transgressiivista kaunokirjallisuutta ja esitysrunoutta, joka muotona eroaa lavarunoudesta. En valitettavasti ole saanut vaikutteita suomalaisesta kaunokirjallisuudesta enkä näe Kanjonin istuvan oikein mihinkään siellä. Fanitan kyllä toisia taiteilijoita, jotka löytävät ainutlaatuisia ilmaisukeinoja, ja heitä esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa paljon ja koko ajan enemmän.

Ote arviosta: ”Hallikainen rakentaa huimaavan, alaspäin syöksyvän spiraalin, jossa tragiikka ja komedia punoutuvat yhteen. Masturbaatiota on sivukaupalla, parin virkkeen mittaisina välähdyksinä klaustrofobisessa, joka suunnalta päälle kaatuvassa epätilassa. Äärimmäisen suorasukainen ja nopeatempoinen kuvailu tekee aktit ja sen myötä miehet väistämättä naurettaviksi – ja traagisiksi tarpeessaan kohdata toinen ihminen.” Arla Kanerva, HS 4.1.

Vuonna 1982 syntynyt Janne Holmström on helsinkiläinen leipurimestari sekä bio- ja elintarviketekniikan insinööri. Hän kehittää tuotteita näkkileipätehtaassa.

Janne Holmström: Kauan sitten hukkunut, runokokoelma (Tammi)

1. Kirjoittaminen on kai jonkinlaista puhdistautumista. Se on tapa itkeä, käsitellä tunteita ja hahmottaa maailmaa.

2. Kauan sitten hukkunut kertoo sotalapsuudesta ja traumojen siirtymisestä. Sodanaikaiset lapset ovat sotaveteraaneja kukin tavallaan. He levittävät mukanaan tuskaa niin kauan, yli sukupolvien, kunnes se sanallistetaan.

3. Sijoittaisin tekstini lähelle lukijoita ja kuuntelijoita. Te olette tärkeä osa kirjallisuutta.

Ote arviosta: ”Yhdessä tekstit muodostavat kuvan sirpaloituneesta mielestä ja miehestä, jonka varhaislapsuuden aika Tanskassa on traumatisoinut. Runon minä ajelehtii läpi avioliiton ja alkoholismin kohti vääjäämätöntä hukkumiskuolemaa.

’Juoni’ ei kuitenkaan kerro mitään teoksen painavimmasta sisällöstä, joka on yksittäisissä havainnoissa, siinä tavassa, jolla ne valaisevat kokonaisuuden pimeyttä.” Vesa Rantama, HS 11.9.

Vuonna 1982syntynyt E.L. Karhu on helsinkiläinen Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi.

E. L. Karhu: Veljelleni, romaani (Teos)

1. Kirjoittaminen on minulle olemassaolevan todellisuuden häiritsemistä ja haastamista - sekä toisenlaisten todellisuuksien luomista ja jaettavaksi tarjoamista. Taide on paikka, jossa voin puhua totta, jossa ei tarvitse valehdella, kaunistella tai silotella.

2. Veljelleni on teos halusta, nautinnosta, ruumiillisuudesta ja ruumiissa elämisestä. Kirjoitan siinä kehoihin liittyvistä yhteiskunnallisista ja sosiaalisista hierarkioista ja nautinnon vallankumouksellisesta potentiaalista.

3. Näen työni voimakkaasti suomalaisen kontekstin lisäksi myös osana eurooppalaista ja maailmankirjallisuutta. Suomalaisessa kirjallisuudessa tunnen erityistä läheisyyttä esimerkiksi Eeva-Liisa Manneriin, Tua Forsströmiin ja Laura Ruohoseen. Monika Fagerholmin Diiva on keskeinen viitepiste romaanissani. Kansainvälisesti esimerkiksi Jane Bowles, Leonora Carrington ja Édouard Louis ovat kirjailijoita, joiden kanssa kirjoitan dialogissa tällä hetkellä.

Ote arviosta: ”Dramaturgitaustasta Karhun proosassa muistuttaa taito rajata teoksen maailma olennaiseen. Kaikkea ei tarvitse kertoa, kuten nyt esimerkiksi sitä, millainen päähenkilön lapsuus oli, missä sisarusten vanhemmat nyt vaikuttavat, tai mitä vuosikymmentä eletään.

Mitään ajankuvaa Veljelleni ei silti ole, vaan luo omalakisen todellisuutensa, proosanäytöksen, joka on helppolukuinen vaan ei päästä otteestaan helpolla.”

Vesa Rantama, HS 27.10.

Vuonna 1989 syntynyt Silja Liukkonen on helsinkiläinen kuvataiteilija.

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä, romaani (Otava)

1. Suhtaudun uteliaasti maailmaan ja sen vuoksi olisi vaikeaa olla kirjoittamatta. Kirjoittaessa voin ilmaista itseäni tavoilla, jotka eivät arkiseen kanssakäymiseen mahdu. Usein kirjoittaminen tekee minut iloiseksi ja se jaksaa prosessina hämmästyttää loputtomiin.

2. Minua vaivaa se, että tietyissä tilanteissa ihminen voi muuttua yhteiskunnalle näkymättömäksi. Koen, että syrjäytyneisyyttä ei ymmärretä kovin hyvin sitä koskevien ihmisten näkökulmasta. Halusin osaltani murtaa päihteisiin liittyviä yksioikoisia käsityksiä. Minäkertojan äänen löydettyäni tempauduin tekstiin voimakkaasti ja pian tuntui, että tästä täytyy tehdä romaani.

3. En oikein osaa sijoittaa. Ja jos ajattelen tulevaisuutta, en haluaisi asettua kirjoittajana paikalleni vain yhteen kohtaan.

Ote arviosta:Vippi-ihmisiä kuvaa huumeriippuvaisen arkea realistisen oloisesti. Sen ei ole tarkoituskaan olla miellyttävää luettavaa. Vippi-ihmisiä kääntää lukijansa katseen niihin Helsinginkadun kulmiin ja ihmisiin, joille on arjessa hyvin helppo kääntää pää.

Pikkuhiljaa esiin piirrettävä alemmuudentunne koskettaa erityisesti siksi, että kertojalle huumeita tärkeämpää ovat lähisuhteet ja halu tulla rakastetuksi, siinä missä kenellä tahansa muullakin.” Arttu Seppänen, HS 18.9.

Vuonna 1992 Joensuussa syntynyt Milka Luhtaniemi asuu Helsingissä. Hän on teatteritaiteen maisterin tutkinnon suorittanut dramaturgi.

Milka Luhtaniemi: Kirnu, runokokoelma (Gummerus)

1. Kirjoittaminen on minulle eräänlaista maailmasuhteen kysymistä. Se on tapa rakentaa suhteita ja yhteyksiä. Ajattelen runoutta etupäässä muutoksen ja muuntumisen tutkimisena, eli ajattelun tapana, joka ottaa kiinni erilaisista käännekohdista, niveltymisistä ja rajoista.

2. Tämä kirja alkoi kirjoittaa itseään säkeen "planeetta kirnuaa meitä" kautta. Se rakentui ajatukselleni, että mitä jos planetaarisessa mittakaavassa tapahtuvat murrokset olisivat läsnä myös ruumiillisina tuntuina ja siten niitä voisi kielellistää. Halusin runojeni osallistuvan maailman jatkuvaan tekeytymiseen. Perustana oli ajatus, että tunnekokemus laajenee kokijastaan yli ja muuntuu heti kun se on heitetty maailmaan.

3. Koen jatkavani modernismin ja myös minimalismin perinnössä. Juurrun kuitenkin vahvasti 2010-luvun ekopoetiikan suuntaukseen.

Ote arviosta: ”Kirnun kokemuksellinen maailma pyörii vaikeasti sanoittuvalla vyöhykkeellä: aistimukset, tunteet, eleet, ilmeet, kaikki olemista ja tuntumista muotoilevat muka pienet asiat.

’Millainen olit ennen kuin synnyit. // Katositko kahden muun asian väliin kuin tuoksu tai huimaus.’ Luhtaniemi tavoittaa ilmaisussaan taitavasti runovoiman vanhoja tehoja, synestesiaa eli aistimusten kietoutuneisuutta.” Mervi Kantokorpi, HS 15.5.

Alavudella vuonna 1982 syntynyt Maisku Myllymäki asuu Lahdessa. Hän on kirjastonhoitaja ja filosofian maisteri.

Maisku Myllymäki: Holly, romaani (WSOY)

1. Kirjoittaminen pitää minut uteliaana elämää ja maailman ilmiöitä kohtaan. Jos en kirjoittaisi, kokisin eläväni puoliteholla. Ajattelen, havainnoin ja leikin kirjoittamalla. Kirjoittaminen on minulle myös keino keskustella aiemmin kirjoitetun kanssa.

2. Halusin kirjoittaa kirjan, jossa miljööllä on merkittävä rooli. Olen aina rakastanut merelle sijoittuvia kirjoja ja toisaalta kirjoja, joissa ollaan rajatussa tilassa. Kun aloin kirjoittaa naisesta, joka asuu yksin saarella, tiesin heti, että olen oikealla polulla. Kirjoitin kieli- ja tunnelmalähtöisesti; halusin luoda kohtauksia, joissa on intensiivinen tunnelma ja tarkkoja yksityiskohtia. Alusta asti oli myös selvää, että pyrin huiputtamaan lukijaa.

3. Soudin saareen Marja-Liisa Vartion ja Raija Siekkisen kanssa. Kutsu oli lähetetty myös Monika Fagerholmille, Markku Pääskyselle, Hannele Mikaela Taivassalolle ja Anna-Kaari Hakkaraiselle.

Ote arviosta: ”Myllymäen psykologiset oivallukset ovat teräviä ja kieli hersyvää. Kirjallisen perinteen kuljettaminen on läpinäkyvää ja viimeisiltä sivuilta löytyy vielä lista kirjoista, joita vasten esikoiskirjailija on teoksensa kirjoittanut.

Ennustan, että pian kirjastoissa jonotetaan myös Myllymäen Hollya. Se nimittäin saattaa olla kirjasyksyn parhaimpia esikoisia.” Helena Ruuska, HS 21.8.

Lapualla vuonna 1989 syntynyt Sanna Puutonen asuu Helsingissä. Hän on filosofian maisteri ja tekniikan kandidaatti ja työskentelee Ylvan viestintä- ja markkinointipäällikkönä.

Sanna Puutonen: Sydänmuuri, romaani (Otava)

1. Kirjoittaminen on lapsuudesta lähtien tuntunut minulle luontevimmilta tavalta ilmaista itseäni. Kun kirjoitan, tunnen olevani siellä missä pitääkin.

2. Sydänmuurin teema, rakennetun ympäristön ja ihmisen välinen vuorovaikutus, kiehtoi minua jo opiskeluaikana, eikä lakannut häiritsemästä. Talot ja tilat luodaan aina jotain tiettyä tarkoitusta varten, mutta tultuaan oleviksi ne alkavat vaikuttaa käyttäjiensä toimintaan – joskus ennakoimattomilla tavoilla. Tämä ennalta määrätyn ja sattuman dynamiikka on tavalla tai toisella läsnä kaikissa teoksen teksteissä.

3. Liityn arkkitehtiosastolta ponnistaneiden kirjailijoiden kuten Salme Setälän, Arne Nevanlinnan, Jyrki Erran, Eeva Turusen ja Helmi Kajasteen joukkoon – tosin sillä erotuksella, että edellä mainitut ovat onnistuneet luomaan uraa myös rakennustaiteen parissa.

Ote arviosta: ”Teksti sukkuloi lyhyessä tilassa klassisen luomiskertomuksen ja herkullisen feministisen surrealismin välillä, kun nainen haukkaa hedelmää ja muuttuu kahvaksi, jonka kunnanisät lopulta nostavat vitriiniin sitä riittävästi hipelöityään.

Taiten kirjoitetun tekstin haluaa lukea monta kertaa putkeen.” Arttu Seppänen, HS 23.4.

Vuonna 1980 syntynyt Meri Valkama on helsinkiläinen toimittaja.

Meri Valkama: Sinun, Margot, romaani (WSOY)

1. Samasta syystä kuin syön ja hengitän – selvitäkseni. Ilman kirjoittamista harvassa asiassa olisi järkeä. Kirjoittaminen on minulle luontevin tapa jäsentää ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia ja ymmärtää asioiden syy- ja seuraussuhteita ja merkityksiä. Kirjoittaminen on kuitenkin vain harvoin pelkkää sanojen kirjoittamista paperille. Useimmiten sitä edeltää laaja ajatus- ja taustatyö. Kirjoittaminen on kokonaisvaltainen prosessi, jossa lopullinen teksti on usein vain jäävuoren huippu.

2. Minulla oli vahva tarve käsitellä kylmää sotaa, reaalisosialismin luhistumista ja muistamisen teemaa, ja halusin tehdä sen pitkän proosan muodossa. Kirjoitusprosessi kesti kaiken kaikkiaan kymmenen vuotta, ja mitä pidemmälle projekti eteni, sitä tärkeämpi siitä minulle tuli. Kirjan työstämisen loppuaikoina huomasin välillä ajattelevani, että pitää ajaa varovasti, etten vain kuole ennen kuin kirja valmistuu, sillä kukaan muu ei tätä tarinaa kertoisi. Sinun, Margot ja sen teemat tuntuivat tärkeiltä paitsi minulle henkilökohtaisesti myös laajemmin yhteiskunnallisesti.

3. Mieluiten jättäisin kaikenlaiset määrittelyt lukijoiden ja kriitikoiden tehtäväksi, mutta toivon, että oma tutkiva ja laajasti taustoittava työtapani nähtäisiin jatkona esimerkiksi Sofi Oksasen ja Katja Ketun ylläpitämälle kirjalliselle perinteelle.

Ote arviosta: ”Hämmästyn Valkaman kykyä sitoa kokonaisen kansakunnan oikeus omaan menneisyyteensä suorastaan tikittävän jännittävään yksilötason juoneen oman olemuksen selvittämisessä. Sivuja kertyy hirmuinen määrä vaan ei yhtään liikaa.

Käsissä on tunteisiin vetoava aatehistoriallinen trilleri, joka ansaitsisi tulla käännetyksi saman tien muillekin kielille.” Antti Majander, HS 4.10.

Sallassa vuonna 1971 syntynyt Elina Viinamäki on helsinkiläinen opettaja. Yliopistossa hänen pääaineensa oli psykologia.

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita, novellikokoelma (Atena)

1. Kirjoitan, koska se, etten kirjoittaisi pelottaa vieläkin enemmän kuin se, että kirjoitan. Lisäksi koen, että on olemassa koko joukko ”hiljaisia” asioita, jotka vaativat tulla sanoitetuksi. Kirjoitan, koska sillä tavalla saan maailmasta otteen. Monet ideat syntyvät kesken matkan, usein alan kirjoittaa eri tarinaa kuin tulen lopulta kirjoittaneeksi. Parasta on kun huomaa itsellään mielipiteitä ja ajatuksia, jotka ovat itsellekin yllätys.

2. Tämä kirja syntyi pelosta, että elämästä on tullut eräänlainen performanssi. Nykymaailma luo liian tiukan ja lamaannuttavan standardin siitä millaista on hyvä ja merkityksellinen elämä. Elämään liittyvät mittarit ovat ulkoisia ja absurdeja, elämästä tekee mielekästä se, mitä syö, miten terveellisesti osaa elää, löytääkö lomakohteesta rannan, jota kukaan muu ei ole vielä löytänyt...

Halusin kirjoittaa arkisista asioista ikään kuin ihmetyksen näkökulmasta ja kyseenalaistaa sitä mitä pidetään normaalina. Ihmisellä on eettisiä velvollisuuksia elää hyvin, mutta ne ovat suurempia kuin se, miten tuottavana ja kapeasti ajatellun toimintakykyisenä hän pitää itsensä.

3. Kysymys tuntuu aika suureelliselta ja vaikealta vastata. Pikemminkin voisin sanoa, mihin pyrin tai millaisia asioita tavoittelen. Haluaisin, että voisin katsoa itseäni ja maailmaa yhtä raa'an rehellisesti kuin Christer Kihlman. Samalla saisi kirjoitettua jotain jaettua ja todellista. Toisaalta haluaisin säilyttää ihmettelevän ja innostuneen otteen, en haluaisi pitää mitään itsestään selvänä. Mieleeni tulee Leena Krohn, jolla on oma tunnistettava ääni tai tietysti Kari Hotakainen, jolla on kyky ottaa asiat kevyesti ja vakavasti samaan aikaan.

Ote arviosta: ”Sallassa syntynyt Viinamäki on opiskellut muun muassa psykologiaa, ja psykologinen tarkkanäköisyys onkin novelleissa monin paikoin oivaltavasti läsnä. Erityisen herkulliseksi kasvaa syyllisyyden ja syyllistymisen kuvaus: tunnetta koetaan niin omista, negatiivisista ajatuksista, työstä josta ei ole hyötyä, alkoholin juomisesta kuin epäterveellisen ruoan ostamisesta.” Arla Kanerva, HS 3.2.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat