Sofia Blanco Sequeirosin esseissä miehet luovat typeriä avaruuselokuvia ja huonoja ajatuksia, naiset edistyksellisiä noitapiirejä ja siteerattavia ajatuksia - Kulttuuri | HS.fi

Sofia Blanco Sequeirosin esseissä miehet luovat typeriä avaruuselokuvia ja huonoja ajatuksia, naiset edistyksellisiä noitapiirejä ja siteerattavia ajatuksia

Monet esikoisteoksen ajatukset ja jopa lähtöasetelmat tuntuvat turhan hätäisiltä sekä viimeistelemättömiltä.

Filosofi-miekkailija-kirjailija Sofia Blanco Sequeiros.

21.11. 12:51

Esseet

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto. Kosmos. 191 s.

Eppu Normaali laulaa kappaleessaan Urheiluhullu kirjojen vaihtamisesta kunnolliseen elämään. Sellaiseen, jossa treenataan vartalo pakaroita myöten niin tiukkaan kuntoon, että naisilta putoavat silmät päästä:

“Ennen uskoin älyn voittoon / Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon / Kunnes paikalle tuli kas, sulkapallokuningas / Sanoi minulle huhuu, se on liha joka puhuu / Ja se meidät yhdistää.”

Urheiluhullu on kategorisoinnin pilaa, jossa mustasta tehdään valkoista. Urheilussa voitot tulevat toki helpommin mahdollisiksi kuin kirjallisuudessa.

Entä jos nämä yhdistää? Kirjallisuuskriitikko ja väitöskirjatutkija Sofia Blanco Sequeirosin esikoisteoksessa käsitellään esseen keinoin voittamista. Sequeiros harrastaa myös miekkailua. Urheilu tulee myös sitä kautta kokoelman teemoihin mukaan.

Viiden esseen kirja alkaa Cheekiä käsittelevällä tekstillä. Se on uudelleenlämmitelty mutta paranneltu versio alun perin kolme vuotta sitten Nuoressa Voimassa julkaistusta esseestä. Lähtökohtana on pyrkimys ymmärtää Cheekiä paremmin kuin kukaan muu tähän asti.

Jo esseen alkuvaiheessa luodaan minä vastaan muut -asetelma. Blanco Sequeiros kirjoittaa, kuinka kulttuurilehti Nuoren Voiman avustajapalaverissa muut esittävät hienoja ideoita ja ihmettelevät ajatusta kirjoittaa Cheekistä.

Niin nykyesseistiikassa kuin poptimismin aikakaudella vanhojen raja-aitojen, eli korkean ja matalan, välillä on suorastaan suotavaa kekkuloida. Nykyään mikä tahansa päivän pop on hyväksyttyä vakavan kulttuurikritiikin aluetta, mutta kirjoittaja positioi itsensä täysin hallitsemallaan alustalla altavastaajan asemaan, josta on mieluisaa lähteä rynnimään kohti voittoa. Mutta sehän muistuttaa jokseenkin Cheekin strategiaa.

Jare Tiihosen hahmoa käsitellessä Blanco Sequeiros tukeutuu Helena Fitzgeraldin ajatuksiin cowboysta, joka uhraa itsensä muiden viihdykkeeksi. Cheekin käsittely lehmipojan näkökulmasta on hedelmällistä ja monilta osin osuvaa: “Hän ratsastaa yksin tomun ja tuulen läpi, rakkautta kaltaisissaan ja pahennusta vihamiehissään herättäen”, Blanco Sequeiros kirjoittaa.

Ihan maaliin asti eivät sen sijaan yllä tarkoitushakuisilta vaikuttavat rinnastukset esimerkiksi Eppu Normaaliin tai Leevi & The Leavingsiin. Pelkästään laulun puhujien perusasetukset uusliberalistisen individualismin ja kapitalismin suhteen ovat tyystin erilaiset.

Ajallinen etäisyys tekee analyysille sinänsä hyvää, mutta musiikkiuransa lopettaneesta Cheekistä ja Leijonien kultajuhlista lukeminen vuosia myöhemmin ilmestyvässä kaunokirjallisessa esseekokoelmassa tuntuu jo hieman eilispäivän hommalta.

Vaikka yhdessä esseessä Blanco Sequeiros käsittelee sukupuolten moninaisuutta ja ahtaita kategorioita urheilussa, niin siitä huolimatta kirjan itsensä sukupuolijako tuntuu olevan kovin yksinkertaistava ja kategorisoiva.

Teoksessa miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Miehet luovat typeriä avaruuselokuvia ja huonoja ajatuksia, naiset edistyksellisiä noitapiirejä ja siteerattavia ajatuksia.

Nautin monin paikoin kovastikin Blanco Sequeirosin kielestä sekä rytmistä kirjoittaa, mutta monet esseiden ajatukset ja jopa lähtöasetelmat tuntuvat turhan hätäisiltä sekä viimeistelemättömiltä. “Mies ja avaruus” -elokuvien ja noitapiirien esittämän yhteiskuntakritiikin vertailussa aasinsilta on erityisen väkisin väännetyn tuntuinen.

Jos “mies ja avaruus” -elokuvat laitetaan tekstissä kamppailemaan edistyksellisiä noitapiirejä vastaan, niin kumpaankohan suuntaan tämänhetkisessä kulttuuri-ilmastossa tuuliviiri osoittaa?

Temaattisesti voitto on kiinnostava aihe – rohkeakin. Suomi on pieni maa, joka nauttii voittamisesta kollektiivisesti, vaikka Kummeli tiivisti asian jo 90-luvulla: “Tärkeintä ei ole voitto, vaan häviö.”

Voitto on hyve, kunhan sen saavuttaa riittävän vaatimattomasti. Blanco Sequeiros uskaltaa ottaa voittamiseen röyhkeän asenteen.

Mutta Voiton lukeminen on monin paikoin kuin seuraisi väittelykilpailua, jossa ei ole yhtäkään voittoa jaossa. Jos kamppailu on esseeminän itseisarvo, haarniskalle ei jää varaa laskeutua.

Kun ihminen pyrkii voittoon ja tässä tapauksessa jonkinlaiseen oikeamielisyyteen suhteessa todellisuuteen ja muihin kirjoittajiin, silloin tulee lie helposti miettineeksi, mikä olisi helpoin, riskittömin ja suorin tie kohti päämäärää. En ole täysin vakuuttunut siitä, onko se esseen ajattelun kannalta mieleisin lähtökohta.

Juttua muokattu 22. marraskuuta klo 13.53: Kirjailijaan viitattiin aiemmin vain Sequeiroksena, vaikka kyseessä on espanjankielinen kaksiosainen sukunimi Blanco Sequeiros.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat