Draamakomedia
Pintaremontti, kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 27.10. Miika Nousiaisen kirjan pohjalta dramatisoinut Minna Leino, ohjaus Irene Aho. Produktiodramaturgi Eva Buchwald, lavastus Katri Rentto, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala, koreografia Ninu Lindfors, videosuunnittelu Petri Tarkiainen, naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen. Muusikko Linda Ilves, rooleissa Katja Küttner, Markku Maalismaa, Pyry Nikkilä, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Juha Varis, Maruska Verona ja Tiina Weckström. ★★★★
”Elämä ei ole aina idyllistä, elämä on realistisimmillaan sarja toiveita, jotka jäävät toteutumatta.”
Havainto elämän ja unelmien välissä jatkuvasti jäytävästä ristiriidasta on Miika Nousiaisen romaanin Pintaremontin (2020) lapsettomuuden kanssa kipuilevan Hennan suusta. Tätä ristiriitaa on kasvatettu onnistuneesti lavastusta myöten Kansallisteatterin tulkinnassa Nousiaisen kirjasta.
Pääpiirteissään suuren näyttämön tulkinta on kuitenkin Nousiaisen teoksen tavoin häpeilemättömän romanttinen; kaikki saavat lopulta toisensa, toki armottoman sekoilun jälkeen.
Miika Nousiaisen kaikki teokset ovat löytäneet tiensä teatterilavalle.
Hitiksi noussut esikoisteos Vadelmavenepakolainen sai teatterillisen ensi-iltansa KOM-teatterissa vuonna 2011. Kansallisteatterissa esitettiin Maaninkavaara vuonna 2011 Minna Leinon sovituksena ja ohjauksena, Metsäjätti 2013 ja Juurihoito aivan tuoreeltaan vuonna 2016, kummatkin Aleksis Meaneyn tulkintoina.
Nyt ensi kertaa Nousiaisen teoksen ohjaa Irene Aho, sujuva dramatisointi on Minna Leinon.
Kirjojen dramatisoinneissa kysymykseksi nousee, mitä lisäarvoa teoksen tulkitseminen teatteriformaattiin voi antaa. Valitettavasti myös kysymyksen siitä, joutuiko esikoisnäytelmä antamaan tilaa näyttämöllä hittikirjan dramatisoinnille. Teatterin markkinointilogiikan kannalta vastaus on tietysti selviö: yleisö on jo valmiina. Ja se saa juuri sitä, mitä on tilannut.
Näiden reunahuomioiden jälkeen on todettava, että Kansallisteatterin Pintaremontti on genressään oikein sujuvaa, viihdyttävää ja hyvin tehtyä teatteria.
Nousiainen kuvaa teoksissaan usein perhettä. Nytkin perhe, tai oikeastaan perheen kaipuu, on esityksen keskiössä. Romaanin ansioksi voi myös laskea, että se kuvaa miehiä mukavan ei-normittuneesti.
Keskiössä on kolme kaverusta, joista kaikki kipuilevat hoivaamisen tematiikan ympärillä. Juha Variksen sympaattisesti tulkitseman päähenkilön Samin biologinen kello ei tikitä, se huutaa punaisella. Jokainen vastaantuleva nainen saa Samin kuulemaan hääkellojen kilkatusta.
Pyry Nikkilän dandymäisesti tulkitsema Markus on kolmen lapsen väsynyt yksinhuoltaja. Ystäväkolmikon kolmas edustaja on Heikki Pitkäsen maanläheinen Pesonen, joka toimii vanhempiensa omaishoitajana.
Padotulla raivolla käyvä Henna (Annika Poijärvi) on Samin lapsettomuudesta kärsivä sisko, ja Samin leskeksi jäävää äitiä Seijaa esittää itselleen hieman epätyypillisessä, pehmeässä rekisterissä etenevä Tiina Weckström.
Itse kirjassa hieman irralliseksi jäävä Pintaremontti-sivuston hyvinvointibloggaaja on saatu mukavasti integroitua tarinaan Katri Renton kerrostalomaisen lavastuksen kautta. Katja Küttnerin mainiosti absurdiin vedetty bloggaajahahmo hallitsee ylhäältä käsin onneen ja harmoniaan pyrkiviä henkilöitä kuin enkelimäisen ärsyttävä yliminä.
Ennen rakennettiin taloja ja hyvinvointivaltiota, nykyään rakennetaan imagoa.
Ajoittain musiikki- ja tanssinumeroiden kautta (mukana myös Ultra Bra -versiointi!) suuren estradin viihteeksi kurottavan tulkinnan herkullisimpia tilanteita tarjoavat valkoisiin valheisiinsa jatkuvasti sotkeentuva Sami ja lapsikaaoksen keskellä seilaava Markus.
Dramatisoinnissa leikkurin alle joutunut osuus on koitunut Pesosen hahmon kohtaloksi.
Auli Turtiaisen hienoja pukuja myöten hyvinkin vaaleanpunaiseksi äityvä loppu lähenee jo parodiaa chicklitistä. Kaipaamastani omaehtoisemmasta ja syvällisemmästä tulkinnasta antoi pieniä viitteitä kerrostalosta maahan leijuva muovipussi. American Beauty -elokuvasta lainattu kuuluisa kohtaus muistutti pienten hetkien kauneudesta.