Ismo Hölttö kertoo, miten legendaariset kuvat 1960-luvun Helsingistä syntyivät: ”Kadulla kuvaaminen on omalla tavallaan ihmisten keräilyä” - Kulttuuri | HS.fi

Ismo Hölttö Kauppatori-kuvansa (1964) edessä Hakasalmen huvilan näyttelyssä.

Omistettu kaikille kuljeskelijoille

Helsingin keskustaa kuvanneen valokuvataiteilija Ismo Höltön kuviin on vangittu Helsingin puolen vuosisadan takainen arki, muoti ja henki.


11.11. 16:00 | Päivitetty 12.11. 11:21

Joutilas kuljeskelu oli Helsingissä iso osa yläluokan elämää 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Nuo Bulevardilla käveleskelijät olivat flanöörejä, moitteettomasti pukeutuneita nuoria miehiä, joka nauttivat kaupunkilaisuudesta ja kaupungin kaduilla kulkemisesta.

1800-luvulta peräisin oleva termi flanööri tunnetaan muun muassa Gustave Flaubertin ja Charles Baudelairen tuotannosta. A. Meurman poimi sanan teokseensa Sanakirja yleiseen siwistykseen kuuluwia tietoja warten 1880-luvulla: flaneerata: maleksia, tyhjäntoimittajana kulkea.

Kamera kaulassa 1960-luvun Helsingissä liikkunut valokuvataiteilija Ismo Hölttö oli myös tietämättään flanööri. Hän oli katuvalokuvauksen pioneereja Suomessa aikana, jolloin hänen muistikuviensa mukaan aiheesta ei täällä juuri puhuttu: hän kuvasi ohikiitäviä näkymiä ja arkista katuvilinää.

”Minä en tiennyt enkä totta puhuen tiedä nytkään katuvalokuvauksesta yhtään mitään. Silloin kun kuvasin, filmi oli niin hidasta, että oli kuvattava ulkona, kun sisällä ei riittänyt valoa”, Hölttö sanoo.

Höltön valokuvista on juuri ilmestynyt kirja Kohtaamisia 1960-luvun Helsingissä, ja se on omistettu kuljeskelijoille. Kirja on samalla opas opas flaneerauksen saloihin, vaikka:

”Flaneeraus ei vaadi oppeja. Se on yksinkertaista: kuljetaan kamera kaulassa päämäärättömästi katuja ja ollaan uteliaita kanssaihmisiä kohtaa.”

Ismo Hölttö nauttii, kun valokuvat puhuttelevat ihmisiä.

Kirjan kanssa saman niminen valokuvanäyttely päättyi juuri marraskuun alussa Helsingin kaupunginmuseossa. Viimeisellä näyttelyviikolla itse kuvaaja istuu Hakasalmen huvilan kaupassa ja kirjoittaa teoksiin nimikirjoituksia. Nimikirjoitus on näyttävä, se ulottuu sivun oikealta vasemmalle laidalle.

Museossa kävijöistä osa jonottaa nimikirjoitusta. Höltön merkitys kiteytyy, kun vanhempi mies haluaa kiittää taiteilijaa henkilökohtaisesti.

”Olen ollut valokuvataiteenne ihailija Ateneumin näyttelystä lähtien. Hauska nähdä, miten boomerit kokoontuvat ja muistelevat nuoruuttaan.”

Hölttö hymyilee. Hän nauttii, kun valokuvat puhuttelevat ihmisiä.

”Kuvien kautta ihmiset pystyvät elämään uudelleen nuoruutensa Helsingin. Olisi hienoa, jos joka vuosikymmenellä joku valokuvaaja dokumentoisi pitkäjänteisesti suomalaisia ja heidän arkeaan, ja tallentaisi työn tulokset tulevia sukupolvia varten.”

Hölttö mainitsee hyväksi esimerkiksi lehtikuvaaja, valokuvataiteilija Hannes Heikuran (1958-2015) ja tämän Dark Zone -näyttelyn vuonna 2011 Helsingin taidemuseossa HAMissa.

”Käyn yhä valokuvanäyttelyissä, mutta käsitteellinen valokuva ei ole minun makuuni. Kävin juuri Kaapelitehtaalla katsomassa lintukuvia, mutta ne oli ripustettu niin ylhäälle ettei niitä voinut nähdä.”

Katukuvaus käsittää laajoja näkymiä, silmänräpäyksiä ja tilannekuvausta. Höltön tuotannon katukuvista suurin osa on katumuotokuvausta. Nykyisin Instagramista löytyy lukematon määrä katumuotokuvaukseen erikoistuneita kansainvälisiä ja suomalaisia katuvalokuvaajia.

”Mikä on Instagram? En ole kovin paljoa muutenkaan internetin kanssa tekemisissä.”

Kameraseuraan vuonna 1961 liittynyt Hölttö muistelee seuran toimistossa olleen ulkomaisia valokuvakirjoja, mutta kukaan ei puhunut katuvalokuvauksesta.

Lajin juuret kuitenkin ulottuvat 1830-luvulle, jolloin ranskalainen Louis Daguerre otti ensimmäisen katukuvan studionsa ikkunasta Pariisissa. 1900-luvulla kuraattori Edward Steichen kokosi kaksi näyttelyä New Yorkin modernin taiteen museoon MoMAan. Ensimmäinen oli Viisi ranskalaista valokuvaajaa 1951–1952 (Brassaï, Henri Cartier- Bresson, Robert Doisneau, Willy Ronis ja Izis Bidermanas), toinen kansainväliseen katuvalokuvaukseen keskittynyt Sodanjälkeinen eurooppalainen valokuva vuonna 1953.

Ismo Hölttö näki Helsingin Taidehallissa Steichenin kokoaman humanistisen valokuvan näyttelyn The Family of Man vuonna 1959.

”Ei se vaikuttanut minuun mitenkään.”

Nordenskiöldinkadulla asuva ja Eerikinkadulla Westerbackin kultasepän verstaalla työskennellyt nuori mies käytti kuitenkin kaiken vapaa-aikansa valokuvaamiseen: hän käveli ja kuvasi työmatkat eikä malttanut aina edes syödä lounastunnilla. Viikonloppuisin hän kuljetti rattaissa pientä poikaansa ja otti Rolleiflex-kameransa sopivalla hetkellä esille.

”Olin niin innokas kilpaurheilija ja erityisesti keskipitkän matkan juoksija, että tyttöystävä pakotti valitsemaan urheilun ja seurustelun välillä. Valitsin seurustelun, mutta en jättänyt kilpailua. Aloin valokuvata, koska kuvilla pystyin voittamaan Kamera-seuran kilpailuja”, Hölttö muistelee.

Hän kertoo olevansa edelleen äärimmäisen kilpailuhenkinen.

”Kävelen niin nopeasti ettei kukaan kävele ohi.”

1970-luvun alussa Hölttö oli pakotettu vaihtamaan uraa. Kun kultasepän työt vähenivät hän ryhtyi mainoskuvaajaksi.

Ismo Höltön mielestä Helsingin kauneimmat ajat ovat ohi.

Hölttö kuvasi paljon ydinkeskustassa: rautatieasemalla, linja-autoasemalla, Hakaniemessä, Kauppatorilla, Mannerheimintiellä ja Stockmannin kulmilla, mutta jonkin verran myös lähiöissä, hän kun asui Myllypurossa 1966–1975.

Höltön valokuviin on taltioitu myös keskustan purettujen talojen työmaita ja työmiehiä. Valokuvataiteilijan mielestä Helsingin kauneimmat ajat ovat ohitse. Kuvaava esimerkki kauneuden häviämisestä on hänen mielestään Theodor Höijerin suunnittelema Ateneumin sisarrakennus, vuonna 1889 valmistunut ja vuonna 1967 purettu VPK:n talo osoitteessa Keskuskatu 7. Kauniissa talossa kokoontui muun muassa Suomen eduskunta kokoontui vuosina 1907–1911. Nykyisin paikalla on World Trade Center -rakennus.

Ismo Hölttö kuvasi myös City Centerin työmaalla vuonna 1966.

Höltön katukuvien laaja valikoima kertoo valokuvataiteilijan toisesta harrastuksesta, keräilystä.

”Olen ollut 11-vuotiaasta asti keräilijä. Kävin jo pienenä poikana huutokaupoissa ja huusin lautasia. Keräilyesineistä on syntynyt teoksia, ikään kuin veistoksia. Kadulla kuvaaminen ja erityisesti henkilökuvaus oli sekin omalla tavallaan keräilyä. Ihmisten keräämistä.”

Höltön katukuvia hallitsee humanistinen ihmiskäsitys.

”Olen aina ollut utelias ja katsellut ihmisiä raitiovaunuissa ja busseissa. Valokuvaajana dokumentoin näkemääni. Kuljin valon ehdoilla. Talvet jätin väliin, koska minua ei miellyttänyt se, miten talven valo lankesi kuvattavien kasvoille.”

Kohtaamisia 1960-luvun Helsingissä

Kohtaamisia 1960-luvun Helsingissä -kirjan valokuvat kertovat Helsingistä, jossa tehtiin töitä, mutta osattiin myös juhlia.

Ismo Hölttö esitteli kahdeksan kuvaa kirjasta.

Ismo Hölttö muistelee, että juhlapäivien vilinää oli hauska kuvata. ”Odotin kameran kanssa että vappupallot asettuvat sopivaan muodostelmaan. Komposition merkitystä valokuvissa ei kannata vähätellä.”

Lasten kuvaajana Hölttö oli omaa luokkaansa. Kenkätytöt-kuva on otettu Ruoholahden villojen pihapiirissä. ”Kuvasin tyttöjä lähes koko filmirullan. Kahdeksannen kuvan kohdalla pienempi tyttö menetti malttinsa ja hän linkosi toisen sandaalinsa minua kohti. Kuti jäi hieman vajaaksi, mutta tilanteen humoristisuus sai meidät kaikki nauramaan.”

Hölttö kuvasi myös Helsingin katusoittajia.”Tässä Alvar Aallon toimistossa töissä oleva nuori arkkitehti pudottaa kolikoita Ateneuminkujalla huuliharppua soittavan sotaveteraanin hattuun.”

Muodista kiinnostuneille Höltön kirja tarjoaa näkymän suomalaiseen 1960- luvun muotiin. ”Ateneumiin pyrkivän tytön valokuvassa on ulkopaikkakuntalainen nuori nainen, joka on tullut Helsinkiin osallistuakseen TaiKin pääsykokeisiin. Hänellä on päällään Vuokko Oy:n Pyörre-kuosia, kädessä Stockalta ostettu lehtiö. Kuvassa oikealla kiiruhtaa Askolassa vuonna 1921 syntynyt herrasmies ja sotaveteraani Keskuskatua pitkin.”

Hakaniemessä otettu kuva on Höltön suosikki. ”Otin sen Hakaniemen Elannon edessä olevalla bussipysäkillä. Iso tyttö ja iso käsilaukku, pieni tyttö ja pieni käsilaukku. Pitkä helma ja lyhyt helma. Vastakohdat kiinnostivat. Otin kaksi ruutua ja kuva oli siinä. Ei siinä ehtinyt kuvauslupaa kysellä, tosin yleensä kysyin luvan.”

Kuvassa nuori nainen kävelee Stockmannin tavaratalon ohi hattukasa käsissään. Hatut eivät ole sattumaa, sillä juuri niiden luovasta käytöstä ja androgyynisestä pukeutumisesta tunnettiin kuvan tyylikkäästä pukeutumisesta kiitetty Nina Rindt, muoti-ikoni Twiggyn kaveri. ”Hän on ainoa julkisuuden henkilö jonka kuva on näyttelyssä ja kirjassa. Törmäsin häneen Kolmen Sepän patsaalla vuonna 1965. Kilpa-autoilija Curt Lincolnin tytär meni myöhemmin naimisiin vuonna 1970 formulan maailmanmestaruuden voittaneen ja Monzassa kuolleen Itävaltalaisen formulakuski Jochen Rindtin kanssa.”

Helsingin rautatieasemalla vuonna 1962 otetussa kuvassa moitteettomaan pukuun sonnustautuneen nuoren miehen asennossa on nuoruuden kaikkivoipaisuutta.Hölttö kuvasi myös lättähatun liituraitapuvussa. Lättähatut olivat ensimmäinen suomalainen katukuvasta erottuva 1950- luvulla vaikuttanut nuorisokulttuuri. Lättärit kuuntelivat rock’n’ roll musiikkia ja pukeutuivat tummiin pukuihin, joiden lahkeet kavennettiin. Hartiat topattiin. Kokonaisuuden kruunasi litistetty Borsalino tai Roston. ”Kaveri ei pyytele olemassaoloaan anteeksi. Hänessä on asennetta. Monot korvaavat kuvassa Spitfire-hävittäjäkoneen mukaan nimetyt spittarit eli rotantappokengät.”

Maailma tuli Suomeen vuonna 1968 Perunatorin kautta. Aukion nuorten hippityyli ilmensi vapaan rakkauden ideologiaa. ”Tuo poika on pukeutunut ajan hengen mukaisesti samettiseen minihameisiin. Minä en ottanut kantaa ajan ilmiöihin vaan ainoastaan taltioin näkemäni.”

Ismo Hölttö

  • Syntynyt 1940 Espoossa.

  • Toimi kultaseppänä vuodesta 1955 vuoteen 1970.

  • Perusti oman valokuvastudion valtion taiteilija-apurahan turvin vuonna 1970.

  • Yksi Suomen kaikkien aikojen merkittävimmistä valokuvaajista.

  • Kuvasi 1960-luvulla laajan sarjan henkilökuvia maaseudulla ja kaupungissa.

  • Nimettiin Vuoden eurooppalaiseksi valokuvaajaksi 1967 Länsi- Berliinissä järjestetyssä näyttelyssä. 1969 sai Suomessa valokuvataiteen valtionpalkinnon.

  • Toimi mainoskuvaajana aina vuoteen 2000 jolloin jäi osa-aikaiselle eläkkeelle. Sai valtion taiteilijaeläkkeen 2002.

  • Julkaissut muun muassa yhdessä Mikko Savolaisen ja Aku-Kimmo Ripatin kanssa teoksen Suomea tämäkin (1970).

  • Harrastaa croquis-piirustusta ja maalausta.

  • Neljä aikuista lasta.

Oikaisu 12.11. klo 11.17: Kuvatekstissä kirjoitettiin aiemmin virheellisesti, että Ateneumiin pyrkivän tytön yllä olisi Marimekon Pyörre-kankaasta valmistettu vaate. Kyseessä on Vuokko Oy:n kankaasta valmistettu vaate.

Lue lisää: Tältä näytti Helsinki 1960-luvulla, kun kaduilla sekoittuivat alkuperäiset stadilaiset ja tyhjenevän maaseudun tulijat

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat