Jazz
Classic Jazz Society All Stars johtajinaan Seppo Hovi ja Antti Sarpila Savoy-teatterissa 1.11.
Mistä se ”oikea jazz” oikein alkaa, jos nyt kysytään alle viisikymppisiltä? Ehkä saksofonisti John Coltranesta, trumpetisti Miles Davisista ja pianisti Thelonious Monkista, kaikki jo kiistattomia jazzin kuolemattomia.
Pianisti Seppo Hovi ja klarinetisti-saksofonisti Antti Sarpila ovat ehkä vähän provosoivastikin eri mieltä: Coltranen ja kumppaneiden nousuun se melodinen ja napakasti svengaava kolmimuunteinen ”oikea jazz” loppui.
Ja ihan totta, tavallaan. Siksi jokaisen jazzista kiinnostuneen kannattaisi kokea ainakin kerran, millaiselta heitä edeltänyt ja heihin vaikuttanut ”perinnejazz” voi kuulostaa osaavissa ammattimaisissa käsissä todella elävänä, konsertissa.
Hovin ja Sarpilan johtama Classic Jazz Society All Stars tarjosi siihen pitkän koronatauon jälkeen taas mahdollisuuden Savoy-teatterissa, jossa juhlistettiin yhtyeen alkuvuodesta julkaistua ensimmäistä levyä, yli kahden tunnin tupla-albumia The Best of Finnish Classic Jazz.
Se on koottu kymmenen vuotta täyttävän kokoonpanon kolmesta aiemmasta, Suomen PerinneJazz ry:n järjestämästä Savoyn konsertista. Nyt vähän yli puolet albumin 39 kappaleesta saatiin mahdutettua myös vajaan kahden tunnin julkaisukonserttiin.
Mikä tässä yhtyeen vaalimassa ja sen taustalla vaikuttavan yhdistyksen edistämässä ”perinnejazzissa” oli ja on sitten sitä suomalaista, sitä nimeen nostettua Finnishia?
Soittajat ja sovittajat tietysti, mutta säveltäjät ovat pääosin muualta, ennen kaikkea Yhdysvalloista. Silti tunnelmaa nostattivat lähes loppuunmyydyssä Savoyssa varsinkin toiselle tyylille käännetyt suomalaiset klassikot – ehkä komeimpina kontrabasisti Wade Mikkolan sovittamat Liljankukka ja Toiset meistä, jonka huipensi trumpetisti Jukka Eskolan hivelevän hieno soolo, nyt flyygelitorvella.
Trumpetisti Jukka Eskolan soolo kappaleessa O sole mio sai muut muusikot hätääntymään, sillä se kesti ilman hengenvetoa 30 sekuntia.
Molemmat kappaleet olivat ovela keino tuoda perinnejazzia tykö, kuten olivat Sarpilan sovitukset tutuista kansanlaulumaisista sävelmistä, nyt nimillä Antonio Casagrande's Revenge ja Summer Day in Clothing Business. Ehkä, ehkä sekä Isontalon Antti ja Rannanjärvi että Kesäpäivä Kangasalla olisivat jääneet jazzin historiaan tällaisina riemukkaina versioina, jos olisivat kulkeutuneet joskus New Orleansiin.
Ja sinnehän sitten lopussa päädyttiin Seppo Hovin juohevasti juontaman konsertin toisessa ylimääräisessä. Se oli tietysti Do You Know What It Means to Miss New Orleans – Louis Armstrongin ja Billie Holidayn ensimmäistä kertaa esittämä elokuvakappale vuodelta 1947.
Sille sävellyksen sovittaja, Porissa varttunut Sarpila, ei tarjonnut nyt toista omaperäistä nimeä. Mutta konsertissa julkaistussa, ensilevyä taustoittavassa kirjassa Takapotkun taikaa – Kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana on yksi hänen ehdokkaistaan: ”Voik sää lainkaa tajuu kui mää kaipaa Pori hajuu.”
”Perinnejazz” ei ole mikään kuolemanvakava asia, ja väitteet sen kuolemasta ovat selvästi ennenaikaisia.