Runoissa Freudin potilaat pääsevät ääneen – Satu Manninen on kehittänyt toimivan tyylin, jossa näkyy viitteitä hänen taustastaan valokuvaajana - Kulttuuri | HS.fi

Runoissa Freudin potilaat pääsevät ääneen – Satu Manninen on kehittänyt toimivan tyylin, jossa näkyy viitteitä hänen taustastaan valokuvaajana

Satu Mannisen seitsemäs runokokoelma asettuu kirjalliseen traditioon.

Satu Manninen

20.11. 14:37

Runot

Satu Manninen: Korva kaupungin yllä. Gummerus. 73 s.

Sigmund Freudin vaikutus kirjallisuuteen on ollut mittaamaton, ja keskeinen osa sitä on Freudin teorioiden vastustus. Jo André Bretonin johtamat surrealistit hermostuttivat Freudin 1930-luvulla ylistämällä hänen potilaidensa uniikkeja oireita.

Feministinen ja muu filosofinen kritiikki on ollut myös ankaraa, mutta ankara mätkiminen on paradoksaalisesti korostanut psykoanalyysin kehittäjän merkitystä. Hulluuden historia on väistämättä vallankäytön historiaa, ja siinä kertomuksessa sikarinsavun keskeltä mies­selittäneelle Freudille on nyt varattu pahiksen rooli.

Satu Mannisen uusin runokokoelma, tekijänsä seitsemäs, nimeää osastonsa Freudin tapauskertomuksista tunnettujen potilaiden mukaan. Dora, Pikku Hans, Susimies ja Homoseksuaalinen nainen saavat nyt omat kuvitellut äänensä, joilla puhua Freudille ja etenkin hänen ohitseen, lukijalle.

Teos ei asetelmaltaan täysin vastaa historiallista todellisuutta, sillä juristi Daniel Paul Schreber (1842–1911) ei koskaan ollut Freudin potilas, vaan hänen skitsofeniansa Freud analysoi Schreberin muistelmien pohjalta.

Runoudessa kuitenkin Schreberin ja Freudin suora kohtaaminen toimii paremmin: ”Raskaasti hengittävät verhot teoriat ja veltot patsaat. Liikuskelet siitepölynkeltaisessa huoneessa kuin nahkea tuuli ja kerrot että mieli rakentuu neuroneista.”

Nykyään jo vanhentuneet tieteelliset käsitteet tuntuvat käden käänteessä pölyttävän kokemusten elävyyden.

Feministi-ikoniksi myöhemmissä tulkinnoissa noussut pseudonyymi, teini-ikäinen Dora on kirjassa kuin kala pakenemassa ahdistelijansa Herra K:n ja ahdistelijan toimintaa ymmärtävän tohtori Freudin verkoista:

”Herra K sanoo että naisilla niin kuin meduusoilla ei ole sydäntä tai aivoja, vain yksinkertainen hermosto. Antaudun hyllyvälle naurulle mutta Herra K ei naura”.

Dora pitää pilkkanaan myös Freudin maskuliinista tarvetta ymmärtää ja samalla hallita naisia: ”Hyvä on, saat viimeisen sanan, mutta mitä se on / muuta kuin sikarista varisevaa tuhkaa?”

Kokoelman puhujat samaistuvat erilaisiin eläimiin – lintuihin, hevosiin, susiin ja kaloihin – kuin modernina kaupunkilaisjäänteenä shamanistisista kulttuureista. Kokemusten kollektiivinen ja jaettu rooli menee täysin ohi Freudin yksilöön ja perheeseen fokusoivilta teorioilta, joten ehkä hänen oppilaansa C. G. Jung olisi parempi opas tämän kokoelman maailmaan.

Lopulta Freudkin pääsee unessaan kollektiiviselle tasolle, ”korvaksi kaupungin ylle” tarkkailemaan kaiken liikettä ja vuorovaikutusta.

Satu Manninen on runoilijanurallaan kehittänyt hyvin tunnistettavan ja toimivan tyylin, jonka rajatussa kuvallisuudessa näkyy viitteitä hänen taustastaan valokuvaajana. Hän on aiemmin käyttänyt lähteinään kaikkea klassisesta maalaustaiteesta lännenelokuviin ja osaa käsitellä lähdemateriaalinsa niin, että se tuntuu uudelta.

Viehättävintä kokoelman kielessä on paluu sadan vuoden takaiseen värikkääseen, ekspressionistiseen ilmaisuun, lähes Gustav Klimtistä muistuttavaan, joka taikoo myös historiallisen Wienin maisemat silmien eteen:

”Raivoisa kihisevä koliseva kahvila vitriinissä tutisevat leivokset”, toisaalla taas ”kampaukset roiskuvat suihkulähteinä”.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat