Paavo Haavikko oli suomalaisen kirjallisuuden keskus, mutta myös ristiriitainen ihminen: Liiketoimilla rikastunut runoilija sai raivokohtauksia ja paljasti salasuhteensa - Kulttuuri | HS.fi

Paavo Haavikko oli suomalaisen kirjallisuuden keskus, mutta myös ristiriitainen ihminen: Liiketoimilla rikastunut runoilija sai raivo­kohtauksia ja paljasti salasuhteensa

Akateemisesta väestä Haavikko ei pitänyt. Eikä liioin kirjojen lukemisesta, vaikka työskentelikin kustantamon kirjallisena johtajana, kertoo elämäkerta Niin katosi voitto maailmasta.

Otavan kirjallinen johtaja Paavo Haavikko työpöytänsä ääressä kustannusosakeyhtiö Otavassa tammikuussa 1967.

13.11. 12:08

Elämäkerta

Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta. Paavo Haavikon elämä. Otava. 812 s.

Vuonna 1951 Paavo Haavikko julkaisi esikoisrunokokoelmansa Tiet etäisyyksiin, jossa runoilija ilmoittaa nousseensa ”kuningastaan vastaan” ja tuhlaavansa vallan kaappaamiseen ”päivät ja yöt”.

Vain 20-vuotias debytantti alisti ohuella runokirjalla valtaansa suomalaisen runouden ja levitti sen jälkeen majesteettisen tyylinsä kaikille kirjallisuuden aloille vuosisadan loppuvuosikymmeniin asti.

Paavo Haavikko on 1900-luvun jälkipuolen suomalaisen kirjallisuuden kanoninen keskus.

Olipa kyse mistä kirjallisuuden alueesta hyvänsä – runoudesta, proosasta, draamasta, aforistiikasta, tietokirjallisuudesta, poliittisesta journalismista – niin siellä hän on, suvereenisti. Loistavasti onnistuen, joskus upeasti epäonnistuen.

Martti Anhavan Ja niin hävisi voitto maailmasta kuvaa runsaalla 800 sivulla Haavikon elämän helsinkiläisen pienyrittäjän pojasta runoilijaksi, liikemieheksi, kirjalliseksi julkkikseksi, kriisiin ajautuneen Otavan pelastajaksi, oman kustannustalon Art Housen johtajaksi, tuomiopäivän julistajaksi ja Valtakunnanviisaaksi.

Haavikko oli kokopäivätoiminen runoilija, joka rakensi itselleen erityisen menestyvän liikemiehen julkisuusroolin.

Määrätietoisen runoilijantoimen hän kätki julkikuvan alle vähättelemällä. Se oli aluksi strategia, sittemmin yhä ilmeisemmin asenne. Määrätietoinen omistautuminen runoudelle käy ilmi kirjallisen tuotannon jatkuvuudesta, runsaudesta ja pitkäjänteisyydestä.

Runsaaseen haastatteluaineistoon pohjautuvaa elämäntarinaa hallitsee työura ja yksityiselämä, tässä järjestyksessä. Lapset, ystäväpiiri, aviopuolisot, naisystävät, kustannusalan kumppanit ja viholliset ovat kuvassa toimijoina ja informantteina.

Jo kouluvuodet paljastavat Haavikon luonteenpiirteitä. Puhevaikeudet eristävät nuoren Haavikon Kallion yhteiskoulussa. Huono koulumenestys ei ennustanut menestystä ja mainetta, mutta tämähän ei ole uutinen.

Haavikko tuli alemman keskiluokan yrittäjäperheestä. Poikaiästä lähtien Haavikolla oli jännitteinen suhde P. Mustapäänä tunnettuun runoilijaan, kansanrunouden professori Martti Haavioon sekä tämän puolisoon Elsa Enäjärveen, joka oli Paavolle sukua äidin kautta. Pariskunta edusti aikansa julkisuudessa näyttävästi suomenkielistä akateemista eliittiä. Vastenmielisyys yliopistoväkeä sekä korkeaviritteistä kirjallisuus- ja taidepuhetta kohtaan palautuukin sukutapaamisiin, joissa Haavikon perheeseen suhtauduttiin alentuvasti.

Perhekuva Relanderinaukion kodista, noin vuodelta 1963: Heikki, Johanna ja Paavo Haavikko sekä Marja-Liisa Vartio. – Kirjan kuvitusta.

Nuoruuden vuosista nousee esiin Sörnäisten vankilan papin Yrjö Nummen perheessä 40-luvun lopulla järjestetyt kutsut, joille kokoontui nuori helsinkiläinen kulttuuriväki. Perheen veljessarjan kuopus Seppo toi mukanaan luokkatoverinsa Paavon, jolle kutsujen avoin ja välitön tunnelma oli aivan uusi kokemus.

Kirjan värikkäin ja intensiivisin jakso on Haavikon Otavan kausi 1967–1983. Kustantamon kirjalliseksi johtajaksi palkattu kirjailija viihtyi vaikeiden operaatioiden keskellä ja löysi sieltä syvimmät kiinnostuksen kohteensa: rahan, kaupankäynnin, politiikan ja vallankäytön, kaikki Haavikon runouden topoksia, eräänlaisia teemoja.

Haavikko yhdisti runoilijakuvaansa visionäärin piirteen, jolla häikäisi yrityksessä kaikki, ja häikäisi pitkään. Loistoa pitivät yllä rohkeat saneeraustoimet, mutta myös onnekkaat sattumukset ja muutama osaava työtoveri. Tärkeä työpari oli etenkin tietokirjallisuudesta vastannut Pentti Huovinen.

Kirjailija Pentti Saarikoski (oik.) Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjallisen johtajan Paavo Haavikon kanssa tämän työhuoneessa elokuussa 1974.

Erityisaseman kustantamossa antoi Haavikolle ulkopuolisuus. Hänen nopeat ja kovakätiset päätöksensä olivat palkkajohtajan päätöksiä. Hän teki kuitenkin sen virhelaskelman, että sukufirmassa yrityksen johtoon voisi edetä suvun ulkopuolinen. Näin ei tapahdu koskaan.

Yhteistyö Olli Reenpään kanssa sujui yritystä tervehdyttäessä hyvin, mutta valta ei ollut jaettavissa. Tiet erosivat ja Haavikko sai mennä.

Otavan jälkeisenä aikana etenkin 1990-luvulle tultaessa kirjan toiminnan jännite hiipuu. Haavikon yritystoiminta hajautuu eivätkä kaikki kirjalliset hankkeet suinkaan olleet onnistumisia.

Millainen oli tämä itsensä arvoitukselliseksi tehnyt mies? Kuvassa näkyy voimakkaita kontrasteja yhdistävä ja niistä elävä ristiriitainen ihminen.

Yksin työskentelevä ja edustusvelvollisuuksia karttava mies oli kärsimätön ja töykeä ihmisille, jotka eivät vastanneet hänen intellektuaalisia tai ammatillisia standardejaan.

Läheisten lausunnot kertovat myös impulsiivisesta ja konfliktihakuisesta ihmisestä, joka purkaa turhautumisensa raivokohtauksiin ja esineiden särkemiseen.

Paavo Haavikko kirjoittamassa vuonna 1957.

Myös toisenlaisen Haavikon muistavat monet työtoverit ja kirjailijakollegat. Laila Hietamies puhuu huomaavaisesta ja rohkaisevasta herrasmiehestä. Mutta Laila ei ollutkaan Paavon rakastettu.

Haavikon rakkaussuhteet näyttävät olleen toista laatua. Runoilijan tahdittomuuden julkinen taidonnäyte oli omaelämäkerrallisessa Prosperossa paljastaa suhteensa pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin puolisoon, joka eli vakavan sairauden viimeisiä vaiheita. Herrasmiehestä paljastuu ritari, joka suojelee daamiaan kaikelta muulta paitsi itseltään.

Jollekin voi olla yllätys, että kirjallista johtajaa ei kiinnostanut kirjojen lukeminen. Mies, joka ei omin sanojensa mukaan lukenut lehtiä, ei ollut mistään niin kiinnostunut kuin lehtibisneksestä ja lehdenteosta, joissa yhdistyivät mahdollisuudet ja riskit, odottamattomat ja nopeat käänteet – kaikki runoilijan temperamentille sopivia.

Haavikko keräsi liiketoiminnallaan huomattavan varallisuuden, mutta hänen tärkein omaisuuden muotonsa oli julkisuus.

Käräjillä uhkailu, oikeudenkäynnit, luottotoimittajille myönnetyt haastattelut, lehtimaailman suhteilla syntyneet artikkelien ja kolumnien tilaukset mahdollistivat arvaamattoman ja vaikeaselkoisen totuudenpuhujan kuvan ylläpitoa.

Vanhetessaan runoilija sulkeutuu omaan oikeassa olijan universumiinsa, jossa omaa rajallisuuttaan ei kohtaa. ”Kuka sanoo mikä minä olen”, kysyy julkikuvastaan juopunut kuningas eikä näe itseään, vaikka kaikki on hänen silmiensä edessä.

Paavo Haavikon alkuperäisiä muistiinpanoja.

Haavikon tuotantoa Anhava seuraa lomittamalla uudet teokset muun elämän rytmeihin. Jotkut teokset nousevat tuotannon huipuiksi: koko viisikymmentäluvun runous, Kaksikymmentä ja yksi, Puhua, vastata, opettaa, Suomen historian kommentaari Kansakunnan linja. Näistä ei synny riitaa.

Ei myöskään myöhempien vuosien mahalaskuista, hätäisesti kirjoitetuista yrityshistorioista ja poliittisista pamfleteista.

Suomalaisen kirjallisuuden tilaa, joka oli Haavikon elinaikana jatkuvassa muutoksessa, Anhava ei esittele edes viitteellisesti.

Mitä kertoo Haavikon runouden asemasta se, että sitä parodioitiin jo 1960-luvulla? Ja miten kirjailija sijoittuu 1960-luvun poliittiseen käänteeseen, 1970–80-luvun orastavaan jälkimodernismiin ja 1990-luvulla syntyvään kokeelliseen uusavantgardismiin, joka asettuu poleemisesti vasten historialliseksi tyyliksi kiteytynyttä modernismia?

Paavo Haavikon arkistossa olevan UKK:n muistelmateoksen Vuosisatani alkuperäinen käsikirjoitus.

Tukeva kirja asettaa lukemiselle haasteen. Runsas sitaattiaines, jonka tavoitteena on ollut puheenomainen ja ”moniääninen” kirjailija- ja aikalaiskuva, laventaa kovin vähäisiäkin jaksoja. Myös lehti- ja kustannusmaailman pomomiesten taustoitukset rönsyilevät alueille, joissa kirjan päähenkilö saattaa vain vilahtaa.

Mutta monisärmäisen ja arvoituksellisen miehen elämä, nousuineen ja laskuineen kuningasdraaman kaltainen, on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat