Sirpa Kähkönen hoitaa ainutlaatuista miljöötään taitavasti, ja kirjailijan sisäinen Kuopio kukoistaa - Kulttuuri | HS.fi

Sirpa Kähkönen hoitaa ainutlaatuista miljöötään taitavasti, ja kirjailijan sisäinen Kuopio kukoistaa

Sirpa Kähkönen uudistaa kieltään ja kerrontaansa romaani romaanilta.

Vihreä sali on Sirpa Kähkösen kymmenes romaani.

7.11.2021 13:48 | Päivitetty 8.11.2021 10:13

Romaani

Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali. Otava. 315 s.

Jos joku vielä ajattelee, että Sirpa Kähkösen Kuopio-romaaneissa on kyse yhtä tai kahta sukua ja niiden 1900-luvun elämää kronologisesti seuraavasta sarjasta, nyt viimeistään kerron: ei ole.

Vaikka sarjallisuuttakin romaaneissa on, ja samat henkilöt löytävät tiensä aina uudelleen kirjojen sivuille, päähenkilö on – niin kuin Kähkönen onkin monesti kertonut – kaikkien Tuomien ja Tiihosten ja Kelojen sijaan Kuopio.

Se on romaaneissa monella tapaa tunnistettava kaupunki mutta paljon enemmän fiktiivinen, symbolinen, täysin kirjallinen luomus.

Jos Kähkönen olisi ranskalainen ja kirjoittaisi pariisilaisista, tuskin toistettaisiin vuodesta toiseen, miten hän kuvaa koko ajan entistä kotikaupunkiaan.

Myönnän, olen itsekin näin ajatellut. En ajattele enää.

Alussa, Mustien morsiamien (1998) aikaan ja vielä 2000-luvun alussa, Kähkönen uskoakseni pyrkikin kronologisuuteen, lähihistorialliseen realismiin, selkeään epiikkaan.

Viimeistään yhdenpäivänromaanit Lakanasiivet (2007) ja Neidonkenkä (2009) alkoivat muuttaa kuvaa, ja Graniittimies (2014) olikin jo ihan muuta. Sen jälkeen, Tankkien kesässä (2016) ja Muistoruohossa (2019), epiikka on edelleen väistynyt estetiikan tieltä.

Kähkösen kerronta uudistuu kirja kirjalta: muodolla kokeillaan, ”todellisuus” taipuu unien ja näkyjen alle, kieli leikkii ja haluaa välillä olla luetun proosan sijaan puhuttua, kuultavaa.

Näin on Vihreässä salissakin, jonka lukijan ei tarvitse tietää Kähkösen edellisistä yhdeksästä romaanista välttämättä yhtään mitään.

Pääosin vuoden 1964 joulun alle sijoittuva teos alkaa teksteillä, jotka voisivat olla täysin itsenäisiä pitkiä novelleja.

Ensimmäisessä kolme teini-ikäistä on tuuliajolla ja koettaa selvittää päässään räikyviä ääniä: ympäristön vaatimuksia, omia toiveitaan, auktoriteetteja, popkulttuuria, Eeva-Liisa Mannerin runoutta.

Kodissaan ei viihdy yksikään, eivätkä siellä viihdy Irenen, Jaakon tai Leon vanhemmatkaan. Vaikka sodasta on jo liki kaksikymmentä vuotta, sen vauriot tuntuvat yhä.

Toinen tarina on mestarillinen kuvaus kahden vanhan miehen Leningradin-matkasta, jolle kumpikin lähtee päältä katsoen erilaisin mutta pohjimmiltaan yhteneväisin päämäärin.

Teksti vie syvälle historiaan, kun kuopiolainen kukkakauppias Santeri Juurinen etsii nuoruutensa Pietarin ansareita (tai niiden jäänteitä), joissa kasvatettiin kukkaloistoa keisarin hoviin.

Omia haamujaan kaupungista etsivän Lassi Tuomen lailla Juurinen joutuu vastatusten historian myllerrysten kanssa. Kokemuksensa voi päättää unohtaa – vain huomatakseen, että jossain vaiheessa ennen kuolemaa ne on muistettava jotta saisi rauhan itsensä kanssa.

Kukkateollisuuden historiaa Vihreä Sali koskettelee myös 1960-luvussaan.

Hauska detalji on esimerkiksi se, miten kielo oli vielä silloin yleinen joulukukka. Kieloja kasvatettiin, jotta työvoimavaltaisella alalla riittäisi tekemistä senkin jälkeen, kun kesäkukkien aika oli ohi.

Alun upeita jaksoja seuraa romaanissa vielä kolme muuta, jotka lähinnä lisäävät sen massaa.

Ne toki syventävät henkilöitä ja solmivat lankoja yhteen, kun katse luodaan 1920-luvun Terijoellekin. Marginaaliin niin mielensä sisällä kuin yhteisössään ajautuvan Leon sisäinen monologi on huikea.

Sekin osoittaa, miten taitavasti Sirpa Kähkönen hoitaa ainutlaatuista miljöötään ja sen hahmoja. Kirjailijan työkalut säihkyvät, sisäinen Kuopio kukoistaa.

Oikaisu: Korjattu 8.11. klo 10.10 nimivirhe. Vihreä sali -romaanin henkilö ei ole nimeltään Lasse Tuomi vaan Lassi Tuomi.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat