Kuulin merkillisen radiomainoksen ja tilasin kirjan, josta tuli kirjahyllyni huippu – Omakustannekirja tarkoittaa monelle epäonnistumista, mutta se voi olla myös valinta - Kulttuuri | HS.fi

Kuulin merkillisen radio­mainoksen ja tilasin kirjan, josta tuli kirjahyllyni huippu – Omakustanne­kirja tarkoittaa monelle epä­onnistumista, mutta se voi olla myös valinta

Omakustanteiden ohella Suomessa on alati kasvava ja vireä erikoisteosten kenttä, joka laajentaa käsitystä kirjallisesta teoksesta, kirjoittaa Arttu Seppänen.

6.11. 2:00 | Päivitetty 6.11. 16:35

Kesällä 2019 heitin mökkini terassilla tikkaa, kun radiosta tuli varmaan kymmenennen kerran mainos kesän uutuuskirjasta. Mainos ei turhia kursaillut, vaan alkoi melkoisen kaksimielisellä otteella kirjan sisällöstä.

Kirjan nimi jäi jo ensi kuulemalta mieleen. Se oli Hinkkimäen koppelot. Kirjan oli kirjoittanut Kari Sippola.

Radiomainoksen lopussa lueteltiin kirjailijan numero, johon voi soittaa tilatakseen teoksen. “Ei se mikään Raamattu ole”, kirjailija totesi puhelimessa.

Muutama päivä myöhemmin, kun palasin kotiin, eteisen lattialla oli paketti.

Hinkkimäen koppeloiden esipuheessa Sippola kirjoittaa työskentelevänsä pääsääntöisesti harmaan liuskekiven parissa. Sen vuoksi ”jää vain jokunen talvikuukausi aikaa kirjoitelmille”. Hän kertoo kirjan sijoittuvan maalaismaisemaan, ”missä lakeus vaihtuu jäkäläpeitteisiin vuoriin ja vihreisiin laaksoihin, joita halkovat mutkaiset purot ja joet”.

Kirja onkin melkoinen reissu. Se alkaa kärsivällisyyttä koettelevalla jaarittelulla metsäautotien varteen pysäköidystä autosta ja arvuuttelusta, että kenelle auto kuuluu. Lauserakenteet ovat vähintäänkin kokeellisia. Virkkeet takertuvat suuhun kuin liian suuri toffeepallo: ”Ei se kyllä karhu ollut, ennemminkin joku mursu, viikset ja joku snorkkeli, saukko tai sammakkomies, mikäköhän se oli?”

Tuvat ja ihmiset vaihtuvat eikä ikinä voi olla varma keitä kaikkia tuvassa on tai kuka puhuu.

Kirja on omakustannekirjailija Sippolan toinen teos. Se on ehtaa kotimaisen kirjallisuuden outsider-taidetta, jossa tuskin on yhtään kieliopillisesti virheetöntä virkettä. Se ei ole estänyt minua nauttimasta kirjan maailmasta. Pikemminkin päinvastoin: tällaiseen häröilyyn ei tosiaan törmää kuin omakustanteissa, joita hyllyssäni on useita muitakin.

Sippolan teos on on täynnä erikoisia murresanoja sekä kaveripiiriini elämään jääneitä sanontoja: ”Kova kiusaus kaljan ottoon.” Joskin myös kuvauksia, joita ei saa päästään pois, vaikka haluaisi. Sippola kirjoittaa esimerkiksi, kuinka ”reisien välistä kurkkivat mättäät, kuin tuuheaturkkiset oravanpojat”.

Kieli ei ole kovin korrektia tai ainakaan sellaista, joka menisi isommissa kustantamoissa ja nykyisessä ilmapiirissä läpi. Se on silti kieltä, joka on myös olemassa. Ite-taiteessa pakottava halu tehdä ajaa muodon ja menestyksen ohi.

Ite- tai outsider-taiteen puolelle kuuluvasta kirjallisuudesta on vaikea kirjoittaa mediassa, jossa kirjoitetaan liki poikkeuksetta ammattitaiteesta. Jos Sippolan kirjasta kirjoittaisi kritiikin, pitäisi unohtaa kysymys siitä, onko se teknisesti hyvää kirjallisuutta.

Omakustanneteos harvoin täyttää ammattitaitoisen kustannusprosessin läpi käyneen kirjan kriteerejä ja konventioita. Se on myös kirjallisuuden moniäänisyyden voitto. Yhtä kaikki omakustannekirjallisuus on kotimaista kulttuuria. Siitä kertominen on mielestäni kertomisen arvoista.

Omakustanteet eivät ole vähäisen huomion kanssa yksin. Esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjoista kirjoitetaan vähän kritiikkiä siihen nähden, kuinka paljon niitä julkaistaan: yli 1 200 teosta vuonna 2020. Tässä on meillä kirjallisuuskriitikoilla peiliin katsomisen paikka.

Huomio keskittyy aina valikoituihin teoksiin. Kun marraskuussa julkaistaan Finlandia-ehdokkaat, loppuvuoden huomio on määritelty.

Myös some ja sen logiikka kohdistaa huomiota valikoidulle kirjajoukolle. Joka vuosi tietyt ajan virtauksiin sopivat kirjat legitimoidaan kiinnostaviksi julkkisten Instagram-tarinoissa. Näin teokset saavat painoarvoa ja lumivyöryn lailla leviävät muiden tarinoihin sekä kirjastojen varatuimpien ja kirjakauppojen myyntilistojen kärkeen.

Todellisuuden kannalta asia ei ole yksinkertainen. Suomen kirjallinen maailma on paljon laajempi kuin annetaan ymmärtää. Nykyinen hallitus oli lähellä tehdä monimuotoisuuden kannalta tuhoisan päätöksen poistamalla vähälevikkisen kirjallisuuden ja kulttuurilehtien ostotuen. Tältä ruohonjuuritasolta moni kirjallinen ura saa alkunsa.

Runoilija Elsa Töllin Fun Primavera (2020) oli ensimmäinen omakustanneteos, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon kärkikymmenikössä. Teos on saanut hyvin huomiota, sillä se voitti lopulta Tanssiva karhu -palkinnon.

Töllin voitto oli tärkeä signaali, sillä omakustannekirjallisuudella on huono leima. Omakustannekirjailijuus tarkoittaa ihmisten mielikuvissa usein epäonnistumista ja merkkiä siitä, että teos ei ole kelvannut millekään kustantamolle.

Omakustanne voi olla myös kirjailijalle ensisijainen valinta. Omakustanne mahdollistaa julkaisutavan, joka ei isolla kustantamolla ole mahdollista. Fun Primavera ei ollut massatuote, vaan enemmän taidekirja.

”Bokeh toimii kirjallisuuden ja kuvataiteen välimailla. Se ei ole kustantamo.” Näin kirjoittaa kirjailija Antti Nylén Bokehin nettisivuilla. Nylén julkaisee Bokehin kautta taidekirjoja pieninä painoksina.

Omakustanteiden ohella Suomessa on alati kasvava ja vireä erikoisteosten kenttä, joka laajentaa käsitystä kirjallisesta teoksesta. Runokustantamo Poesia julkaisee Poesiavihkot-sarjaa, joka on Nylénin teosten lailla formaattina erikoinen väliinputoaja ja jää usein vaille vastaanottoa. Kyse ei ole ”täysimittaisesta” teoksesta tai kovakantisesta kirjasta, vaan teos saattaa olla vain yhden esseen mittainen.

Kirjailija Jaakko Yli-Juonikas on Siltala-kustantamon tallissa ja kirjoittaa parhaillaan kuusiosaista ponikirjasarjaa, josta on julkaistu jo neljä osaa. Ensi vuonna ilmestyvä viides osa Teppo joutuu lahtiin tulee olemaan poikkeuksellisesti omakustannekirja. Yli-Juonikas nimittäin tekee sadan kappaleen edition itse käsin.

Yli-Juonikas on myös omakustannekirjallisuuden ahkera lukija. Hän kirjoitti elokuussa Kritiikin uutisiin jutun, jossa nosti esiin neljä teosta kaiken arvostelun ulkopuolelta, kuten outokumpulaisen Eveliina Huttusen kirjan Kartanon varjot. Yli-Juonikas kirjoittaa: ”Käy heti selväksi, että Huttunen ei ole hionut taitojaan kirjoittajakursseilla. Kieliopillisiin seikkoihin hän suhtautuu virkistävän välinpitämättömästi. Kieli kulkee omia polkujaan vailla kuria ja järjestystä.”

Juuri sama seikka viehättää Sippolan teoksessa. Kirjan liepeessä ei ole mainintaa siitä, että kirjoittaja on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Sippolan kieli tulee mahdolliseksi vain, jos ei ole opiskellut kirjoittamista.

Jo kahtena vuotena peräkkäin olen kutsunut ystäviä mökille, ja vierailuun on kuulunut yksi keskeinen aktiviteetti. Olemme pelanneet itse kehitettyä peliä nimeltään ”Mitä tuli heitettyä?” samaisella terassilla, jolla kuulin aikanaan Sippolan radiomainoksen.

Säännöt ovat yksinkertaiset. Pelissä heitetään mökkitikkaa. Taulussa oleva tulos määrittää sivun, joka pitää lukea kaikille ääneen Hinkkimäen koppeloista. Seuraavan kierroksen tulos lisätään edellisen tuloksen päälle. Virkkeet kuin toffeepallot tekevät pelistä sen verran hidastempoisen ja makoisan, että sitä voi pelata vain pari kierrosta kerrallaan.

Pelin voittaa se, joka ensimmäisenä pääsee 284-sivuisen kirjan loppuun. Kahden vuoden jälkeen peli ei ole vielä päättynyt. Ei makeaa mahan täydeltä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat