Romaani
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu. Otava. 440 s.
Jos arkitaso on kunnossa, lukija saadaan uskomaan mitä hurjimpiin spefi- ja maagisrealistisiin viritelmiin.
Ilman yliluonnollisen kosketusta Johanna Sinisalon (s. 1958) kahdestoista kirja Ukkoshuilu voisi olla satiirinen tragedia nykytyöelämän kurimuksesta, korkeasti koulutettujen hyväksikäytöstä ja ilmassa roikkuvasta lapsiperheköyhyyden uhasta.
Meteorologi Leena Lind saa lähteä kultaisen kädenpuristuksen kera kansainvälisen sijoitusyhtiön pilkkomasta työpaikastaan Vintiuksesta. Käsissä poltteleva neljän kuukauden palkka yhdistyy rakkauden hybrikseen, salasuhteeseen työkaveri Raikan kanssa.
Pian liitto vähän turhankin turvallisen Santerin kanssa on mennyttä, ja talous kaatuu päälle. Leenalla on edessä muutto Tampereelle vanhempiensa omistamaan asuntoon, kuusivuotiaan Leia-tyttärensä kanssa.
Siitä painajainen vasta alkaa: Vintiuksen raunioille perustettu Vintius Phoenix ottaa Leenan takaisin, tällä kertaa nollapalkkaisena Excelin-pyörittäjänä. Taustalla on TE-keskuksen työkokeilu, josta ei ole varaa kieltäytyä. Eletään kevättä 2018, Juha Sipilän hallituksen ja aktiivimallin aikaa.
Leena kokee itsensä moderniksi plebeijiksi ja biomassaksi, jolla pyyhitään lattiaa myös ihmissuhteissa. Yhteen muuttamisesta ei ole enää puhettakaan, Raikka vain kaipaa ”viinipalkkaista keittiömestaria ja seksilelua” Tampereen-pysähdyksillään.
Leenalla kuluu muutenkin viiniä, laskut vyöryvät päälle. Keskiluokkaisten kulissien romahduksen ja tyhjän päälle putoamisen kuvauksena Ukkoshuilu muistuttaa Kreetta Onkelin (s. 1970) viimesyksyistä romaania Meiltähän tämä käy.
Vintius Phoenixin äkkirikastumisvisioihin kuuluu säänmuokkaus: se, että perunannostoilmat, festarikelit ja valkeat joulut olisivat maksukykyisten asiakkaiden tilattavissa.
Keinovalikoima tuntuu aluksi harmittomalta hörhötieteeltä, kaivonkatsonnasta bioenergioihin ja maasäteilyyn.
Sitten kokeet alkavat tuottaa oikeasti tulosta. Pilviä pommitetaan kylvöammuksilla ja laserilla. Mukana on entistä hämäräperäisempiä rahoittajia, samoin jo neuvostoaikoina parapsykologiaan erikoistunut Vasiljev-instituutti.
Vintius Phoenixin munkkilatina ja merkonomi-englanti menevät surutta sekaisin. Tarjolla on DrySpellin ja RaIncantationin kaltaisia palveluita. Niistä toivotaan Suomelle uutta Nokiaa.
Todellinen magia on kuitenkin Leenan lemmenlomaltaan Fuengirolalta tuomassa matkamuistossa, salamaniskun hiekasta ja kivestä muovaamassa lasittuneessa putkilossa. Tätä ”ukkoshuilua” osaa käyttää vain Leia, rasavilli avaruusprinsessa.
Koepaikalla Teiskon harrastelentokentällä häärii oligarkkeja henkivartijoineen, Raikan luihuudella ei ole mitään rajaa. Ennen pitkää äidin ja tyttären henget ovat vaarassa.
Sinisalo raottaa ovea tulevaisuuden maailmaan, jossa mahtimiehet tilaavat itselleen sopivia säitä, välittämättä kuivuudesta tai tulvista aivan naapurissa. Säänmuokkausta voisi hyödyntää myös sodissa ja kansainvaellusten ohjailussa. Kohta öljy ei ole enää mitään, konfliktit syntyvät makean veden hallinnasta.
Kirjailija vyöryttää ideoita niin meteorologian kuin esoterian historiasta. Jo ukkoshuilujen syntyä raotetaan 60-sivuisella prologilla, vinkeän waltarimaisella uustulkinnalla Raamatun profeetta Joonasta valaan vatsassa.
Sinisalolla on ennenkin ollut toinen jalka mytologiassa ja ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa, toinen luonnontieteen uusimmissa näkymissä. Tieteen etiikan perään kysellään Tiina Raevaaran (s. 1979) uusimpien romaanien Kaksoiskierre (2020) ja Polaaripyörre (2021) tapaan.
Ukkoshuilussa vakuuttaa etenkin sen monitasoisuus: työelämäsatiiri ja trillerimäiset käänteet lomittuvat vakaviin pohdintoihin ihmisen pienuudesta ja hauraudesta tuntemattoman äärellä. Samoin hallinnan halusta ja illuusiosta.
Leenan kaltainen järki-ihminenkin taipuu vaikka mihin, kun on kyse työpaikan säilyttämisestä, rakkauden ja vallan peleistä tai oman tyttären hengestä. Itsepetoksesta on lyhyt askel muiden manipulointiin.
Myrskyjen ja ukkosten kuvailussa on runollista tenhoa: pyörteilyä, sähköisyyttä, leimahtelua ja jyrinää.