Deep Time Trans. Baltic Circle -festivaalin esitys Suvilahden Tiivistämössä 25.11. Konsepti, kirjoittaja ja esiintyjä Teo Ala-Ruona, konsepti, kirjoittaja ja dramaturgi Even Minn, kirjoittaja ja esiintyjä Camille Auer, puvut ja esiintyjä Alvi Haapamäki, lavastus Eeti Piiroinen, äänet Satu Kankkonen, esitysdramaturgi Emil Santtu Uuttu, valot Olivia Pohjola, larp-suunnittelija: Pihla Lehtinen. ★★★★
Baltic Circle -nykyteatterifestivaalilla (19.11.–27.11.) nähty kotimainen kantaesitys Deep Time Trans lähestyy transsukupuolisten kokemuksia sukeltamalla käsityksiimme luonnosta. Esityksessä ei lähestytä arkisia havaintoja vaan pyritään palautumaan niihin hetkiin, jolloin elämä noin neljä miljardia vuotta sitten sai alkunsa maapallolla. Luonto ei ole hetero vaan syvästi queer – ja tätä tosiasiaa Deep Time Trans juhlii.
Alkumeren tapahtumia ei toki pyritä kuvittamaan, vaan katsojat päästetään seuraamaan esiintyjien leikkiä, eräänlaista roolipeliä. Nyt vain roolipeleissä tyypillisempien keskiaikaisten taisteluiden sijaan roolipelaajat leikkivät alkulimaa ja sukeltavat alkumereen.
Suvilahden Tiivistämön näyttämöä ympäröivät katsojat molemmin puolin. Katosta roikkuu kettingeistä jonkinlaisia pressuja, kukkia, kasveja sekä eräänlaisia implantteja, jotka tulkitsen apuvälineiksi, joilla virtsarakon toimintaa täytyy hallita esimerkiksi leikkauksen jälkeen. Niiden myötä esitys viittaa myös korjausleikkausten, transitioiden ja detransitioiden kokemuksiin.
Teo Ala-Ruonan, Camille Auerin ja Alvi Haapamäen veden tavoin soljuvat liikkeet ja rytmit kutsuvat leikkiin. Esiintyjät purskauttelevat vettä kämmentensä välistä sekä muovisista implanteista. Vesi valtaa lattian ja muuttaa sen liukkaaksi. Sen jälkeen esiintyjät liukuvat toistensa haaroväleistä ja tekevät hellyttävän näköisiä temppuja. Kasvoillaan heillä on ihmettelyä ja kalamaisia suun avaamisia.
Esiintyjät hohkaavat pitkään jatkuneen paineen ja kivun hellittämisen jälkeistä euforista onnea. Deep Time Trans lähestyy transsukupuolisten kokemuksia sinne tänne huljuen, ja koko ajan otteesta liveten. Vaikka esitys keskittyy tekijöiden omaan oloon, se silti rakentaa suhteen yleisöön, sillä yleisö ei todellakaan jää ulkopuoliseksi, vaan esiintyjät tuntuvat katseillaan pyytävän yleisöä mukaan leikkiinsä. Vesi on huokoista, vuotavaa ja etsii koko ajan uusia yhteyksiä.
Deep Time Transin kohdalla tekee mieli puhua hydrofeminismistä. Hydrofeminismi pyrkii määrittelemään ihmisen kehon uudelleen, ei-binäärisesti. Samalla se pyrkii ajattelemaan ihmisten ja vedellisten olioiden suhteen uudella tavalla. Sen mukaan politiikka tapahtuu kehomme nesteissä. Vesi on Deep Time Transissa elementti, joka lopulta yhdistää aivan kaikki toisiinsa. Veden kyky läpäistä kaikki, sen hoivaava ja alati liikkeessä oleva voima ei tunnusta rajoja.
Osallistuin festivaalilla myös Samuli Laineen Nurture-teokseen, jossa Laine imetti yksitellen hänen installaatioonsa saapuvia vieraita koivunmahlalla.
Lisäksi näin Killer Forest -nimisen dokumenttielokuvan Brasilian sademetsäkadosta, kuuntelin alkuperäiskansoihin kuuluvien taiteilijoiden paneelikeskustelun, jossa he kertoivat niistä tappouhkauksista ja väkivaltaisista hyökkäyksistä, joita ovat joutuneet kokemaan.
Vierailin lisäksi esitysrunoilija Niko Hallikaisen Black Mercedes -sooloteoksessa kokemassa prinsessa Dianan hautajaisten aiheuttamaa surua.
Deep Time Trans -esityksen ja Nurture-esityksen sekä osittain myös Hallikaisen Black Mercedeksen hoivaavuus veivät minut lillumaan miltei vauvamaiseen olotilaan. Toisaalta aktivistiset puheenvuorot ja esitykset muistuttivat siitä maailmasta, missä ihmisen ja luonnon arvo on unohdettu ja josta hoiva nimenomaan puuttui.
Festivaalilla dokumenttien kovaa faktaa tasapainottivat pelkkään kehoon keskittyneet ja älyllisyyden tuolle puolelle vieneet esitykset.