Kriisiaikoina tarvitsemme taiteilijoita enemmän kuin koskaan: he purkavat tapahtumat ymmärrettäviksi, kirjoittaa viime vuoden Finlandia-voittaja Anni Kytömäki - Kulttuuri | HS.fi

Taiteilijat kovassa ytimessä

Maailmanlopun aattonakin kaivataan lauluja silkasta rakkaudesta, mutta taide auttaa meitä käsittelemään tragedioita. Mikä on taiteilijan tehtävä ekokriisissä, pohtii esseessään viime vuoden Finlandia-voittaja, kirjailija Anni Kytömäki.


14.11.2021 2:00 | Päivitetty 14.11.2021 7:21

Keväällä istuin tämän tästä tietokoneen ääreen ja muovasin kasvoilleni kirjailijanilmeen. Otin yhteyden kirjastoon, lukupiiriin, oppilaitokseen tai webinaariin ja aloin kertoa etäyleisölle Finlandia-palkinnon voittaneesta Margarita-romaanistani.

Suomessa on puitu vilkkaasti pandemian vaikutuksia kulttuurialaan. Kuulun kulkutautivuoden onnekkaisiin: palkinnon takia keikkoja on riittänyt, poikkeusoloissa ne vain siirtyivät nettiin.

Kirjailijavierailujen tavallisimpia yleisökysymyksiä oli, kirjoitinko romaaniini 1950-luvun polioepidemiasta sattumalta, vai halusinko siten kommentoida koronakriisiä.

Polio päätyi romaaniini kuitenkin jo pari vuotta ennen koronakriisiä, kun kehittelin päähenkilön elämänvaiheita. Taustatöitä tehdessäni luin 1950-luvun uutisia kokoontumisrajoituksista ja kamppailusta rokotteen kehittämiseksi. Katselin vanhoja valokuvia poliopotilaista hengityskoneissa. Onpa ollut hurjaa aikaa, ajattelin.

Romaani oli jo kirjoitettu, kun median täyttivät keväällä 2020 tutunoloiset otsikot ja kuvat. Vain virus oli toinen.

Kulkutaudit muistuttavat, että ihminen ei ole maailman napa vaan osa eliökuntaa, arvaamattomien käänteiden vietävissä. Koronakriisin alussa moni toivoikin pandemiasta havahduttajaa, että ihmiskunta oivaltaisi kytköksensä luontoon ja ryhtyisi selättämään ekokriisiä. Tai että ainakin rajoitukset keventäisivät kuormitustamme.

Toisin näyttää käyneen. Vessapaperinhamstraus on jo ohi, mutta sahatavaralle, sellulle ja kartongille riittää kysyntää, kun nikkaroimme ja tilaamme kotiin ruokaa ja tavaroita, ja metsät kaatuvat sen takia. Sitä varten kaadetaan puita eli mullistetaan metsäekosysteemejä, miljoonien eliölajien koteja.

Koronarajoitukset laskivat päästöjä vain toviksi. Työ- ja lomamatkat vähenivät, mutta tietoliikenne lisääntyi kymmeniä prosentteja. Jo ennen pandemiaa arvioitiin, että tietoliikenne aiheuttaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin lentoliikenne. Energiaa kuluttavien datakeskusten lisäksi älylaitteemme vaativat maan uumenista louhittavia metalleja. Kaivokset vievät tilaa luonnolta, malmien prosessointi tuottaa päästöjä.

Kun koronakriisi aikanaan taittuu, jäljelle jäävät tutut ongelmat: luontokato, ilmastonmuutos, muovijäte, saasteet ilmaan, maahan ja veteen.

Jos tahdomme elää, kuormitustamme ekosysteemiin on pakko keventää. Keinoja etsivät yksilöt arjessaan ja valtiot kansainvälisissä biodiversiteetti- ja ilmastokokouksissa. Niissä tuskin on vielä kovin laajasti pohdittu taiteen roolia ekologisessa jälleenrakennuksessa, vaikka kannattaisi.

Eri puolilla maailmaa on kyllä puitu vilkkaasti pandemian vaikutuksia kulttuurialaan. Taiteen syvin merkitys on kuitenkin jäänyt väreilemään keskustelun laitamille. Jotta ymmärtäisi, mihin taiteilijoita tarvitaan, on syytä vilkaista metsään.

Puut ovat kasveja, jotka muodostavat metsän biomassasta yleensä suurimman osan. Pitkän elämänsä aikana puiden on kestettävä tuulta ja lumikuormia, eläinten tihutöitä, kuivuutta ja muuta kurjuutta. Siksi puiden soluseinissä on runsaasti lujaa ainesta, ligniiniä.

Metsiä on humissut maapallolla liki 400 miljoonaa vuotta. Alkuaikoina ekosysteemi ajautui metsien vuoksi vaikeuksiin, sillä yksikään eliö ei osannut hajottaa ligniiniä. Puita syntyi ja kuoli, kuten nykyäänkin, mutta sopivia lahottajia ei ollut. Seurauksena oli ”jäteongelma”: kasvien jäänteistä kasautui kerrostumia, joita me myöhemmin tulleet kutsumme kivihiileksi.

Noin 300 miljoonaa vuotta sitten tapahtui ihme. Eliökuntaan ilmaantui sieniä, jotka pystyivät hajottamaan ligniiniä. Maapallo ei hukkunutkaan puiden ja muiden kasvien koviin jäännöksiin.

Sankarillisia lahottajasienilajeja on lukuisia, esimerkiksi kotipihan koivuista tuttu pörrökääpä ja ruokasienenä suosittu siitake. Ne erittävät entsyymejä, jotka liuottavat puiden ligniiniä, vaikka sienet eivät sitä ravinnokseen käytäkään.

Taiteilijat ovat ihmiskunnan pörrökääpiä ja siitakesieniä: pureutuvat kaikkein kovimpaan.

Kun ihmiskunta kohtaa taudin, sodan, nälänhädän tai muun katastrofin, koemme menetyksiä, jotka jättävät pahat haavat. Näitä haavoja korjataan pitkään kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Voi vain kuvitella, miten paljon kankeammin kansakunnat olisivat toipuneet vaikkapa toisen maailmansodan kauhuista, jos kirjailijat 1940-luvulta nykypäivään eivät olisi käsitelleet niitä mitä erilaisimmin tavoin.

Musiikki parantaa usein vielä nopeammin. Valtioiden kohtalonhetkillä on soitettu Finlandiaa ja Leningrad-sinfoniaa, Marseljeesia ja Maamme-laulua. Henkilökohtaisissa kriiseissä ihmiset kuuntelevat omia voimakappaleitaan ja jaksavat taas askelen eteenpäin.

Kirjallisuus, musiikki, kuvataide, tanssi, teatteri, elokuvat. Ilman taidetta maailma olisi täynnä patoumia ja hallitsemattomia tunteenpurkauksia, kaunaa ja vihaa, pakahdusta vailla kohdetta – käsittelemätöntä ainesta, joka ei sammuttaisi elämää mutta tekisi siitä vaikeampaa ja ankeampaa. Lopulta sisimmässämme olisi enää kovaa ja kylmää kivihiiltä.

On aiheita, joista moni ei halua tai osaa puhua. Taiteilijat kajoavat tällaiseen kaikkein karkeimpaankin materiaaliin ja liuottavat sitä kuin sienet entsyymeillään. Sanoin, sävelin, kuvin ja liikkein kipeät kokonaisuudet pilkotaan ymmärrettäviksi osiksi. Kriisien kivertämät tunteet höltyvät yleispätevään muotoon. Lopputuloksena on romaani, sävellys tai muu teos, joka resonoi kokijansa mielessä.

Parhaimmillaan taide antaa vastauksia jopa kysymyksiin, jotka ovat vasta hahmottumassa. ”Miten tämä vieras ihminen on tiennyt täsmälleen, miltä minusta tuntuu”, olen itsekin pohtinut monen runon ja musiikkiteoksen äärellä.

Romaani romaanilta, maalaus maalaukselta ja sävellys sävellykseltä maailma näyttää selkeämmältä ja samalla kiinnostavammalta. Ligniini hajoaa ihmissydämistä, elämä jatkuu.

Koronakriisi on aiheuttanut inhimillisiä tragedioita. Lajimme keskuudessa on itänyt pelkoa ja epäsopua. Tätä sekamelskaa monet taiteilijat ryhtyvät nyt purkamaan, erikseen pyytämättä. Samalla yhä useammat tarttuvat aiheeseen, joka huuhtoi paattimme parraspuuta jo ennen koronaa.

Aloin 20 vuotta sitten suunnitella romaania luonnonsuojelusta. Ajattelin kuitenkin, ettei kukaan julkaisisi sellaista; luonnonsuojeluhan on marginaalisen pienen ryhmän puuhaa. Ehkä julkaisijaa ei silloin olisi vielä löytynytkään, mutta esikoisteokseni lopulta valmistuttua vuonna 2014 tilanne oli toinen. Nyt ympäristöaiheita käsitellään jo kaikilla taiteenaloilla.

Kun Finlandia-vuoteni lokakuussa esiinnyin kirjoittajakoulussa, minulta kysyttiin, mikä on kirjailijan vastuu ekokriisin aikana.

Taide on perusluonteeltaan vapaata, ja sellaisena se saa mielestäni pysyäkin. Jos alkaa työskennellä sanoma edellä, julistus paistaa läpi ja kääntyy helposti itseään vastaan. Ei taiteilijan myöskään tarvitse väkisin ottaa kantaa hupeneviin jäätiköihin ja lajien uhanalaisuuteen. Luultavasti lopun aattonakin kaivattaisiin yhä lauluja silkasta rakkaudesta, ei vain käsillä olevasta tuhosta.

Vaikka taideteos ei mitenkään kommentoisi ympäristön tilaa, se saattaa vaikuttaa käyttäytymiseemme suotuisasti. Taide tuottaa sijaiskokemuksia, joiden ansiosta kulutus ja kuormitus voivat vähentyä.

Sata vuotta sitten suomalaiset kirjailijat innostuivat ”avaamaan ikkunoita Eurooppaan”. Ohje on hyvä tänäänkin: katsotaan useammin etäältä kuin porhalletaan paikalle hämmästelemään. Romaani vie lukijansa perille, vaikka päästörajoitukset kohottaisivat lentojen hinnat pilviin tai pandemiaviranomaiset määräisivät siivet pysymään maassa.

Planeetan eri kolkista ja kulttuureista kumpuava taide pitää meidät maailmankansalaisina, vaikka emme itse syöksähtelisi mantereelta toiselle.

Myönnetään, syyskuussa tein kaukomatkan. Kävin Suomussalmella Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana.

Ristijärvellä linja-auto ohitti tienviitan, jossa luki Seitenoikea. Vatsaani kouraisi – niin käy aina, kun fiktio hipaisee todellisuutta. Oltiin romaanini keskeisen henkilöhahmon, jokihelmisimpukan, kulttuurihistorian ydinalueilla. Seitenoikea on koski Emäjoessa, joka laskee Kiantajärvestä kohti Oulujärveä. Seitenoikealla simpukoita availi 1900-luvun alkupuoliskolla helmestäjä Konrad Hollo, joka poikkeaa kirjassanikin.

Helmenpyynti riudutti simpukkapopulaatioita kautta Suomen. Viimein ryöstöpyyntiä alettiin paheksua, ja jokihelmisimpukka rauhoitettiin vuonna 1955. Helmestys loppui, mutta vaikeampaa on suitsia tuhoa, jonka ihmiskunta tekee yhteiseksi hyväksi: energiantuotannon, kansantalouden, työllisyyden ja muiden inhimillisten syiden takia. Seitenoikeakin nukkuu sähköistä unta voimalaitospadon alla.

Kirjailijan, taiteilijan tehtävä on muistuttaa siitä, mikä tapahtuu hiljaa. Hyväksi uskottu ja uskoteltu ei aina ole hyvää kaikille. Taiteilija kanavoi yhteisiä ja yksityisiä tunnetiloja mutta myös kyseenalaistaa ja aiheuttaa epämukavan olon. Ilman sitä mikään ei muutu.

Miten jokihelmisimpukka päätyi kirjaasi, on ollut Finlandia-pandemiavuoteni tärkein yleisökysymys.

Ihminen ei ole kaiken mitta. Haluan ymmärtää muita, ja siksi välillä asetun toisen olennon nahkoihin tai kuoriin.

1990-luvulta asti olen lukenut tutkimustietoa siitä, miten jokihelmisimpukoiden elinolot ovat heikentyneet. Ihmisenä olen osa kollektiivia, joka joet on ruopannut ja padonnut ja päästänyt virtoihin likaisia valumavesiä. Kuulun silti myös eläinkuntaan, kuten simpukkakin. Eivät ihminen ja simpukka niin erilaisia ole, ettenkö voisi yrittää eläytyä sen hätään.

Jokihelmisimpukka on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Margarita-romaanissani tahdoin havainnollistaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Mitä simpukka mahdollisesti kokee, kun happi hupenee sameassa virrassa, tai kun puskutraktori saapuu joelle.

Ihminen on vanhastaan luokitellut itsensä luomakunnan kruunuksi. Tämä on johtanut siihen, että nykyään maapallon nisäkkäistä 96 prosenttia on ihmisiä ja karjaeläimiä. Yli 40 prosenttia planeetan maapinta-alasta on maatalous- ja asutusalueitamme. Lähes kaikki loputkin neliökilometrit olemme jollain tavoin ottaneet haltuumme.

Ei yllätä, että tämän myllerryksen keskellä koronavirus löysi luoksemme. Vielä on varmentamatta miten, mutta selvää on, että raivasimme polun itse. Tunkeuduimme liian pitkälle lepakoiden ja muiden otusten reviirille tai sohlasimme laboratoriossa.

Luonto ei kosta ihmiskunnan ylpeyttä viruksilla, hirmumyrskyillä eikä maastopaloilla. Se ainoastaan reagoi impulsseihin, joita sille annamme.

Runoilija Pentti Saarikoski on kuvannut tätä ekologian lainalaisuutta osuvammin kuin kukaan: ”Luonnon kasvot ovat tyynet maailman loppuun asti.”

Kirjallisuus perustuu sanoihin, jotka lukija näkee tai kuulee, mutta osa kokonaisuudesta jää silti sanattomaksi, pääteltäväksi. Kirjailija seuloo elämää ja kuvitelmia teokseksi, joka voi viehättää tai tympiä, joskus myös ravistella todellisuutta. Rachel Carsonin Äänetön kevät on jo ikoni, kun tuodaan esiin kirjallisuuden mahtia.

Tapahtui mitä tahansa, luonnon kasvot pysyvät tyyninä. Jotta ihmiskunnan aika ei vielä loppuisi, taiteilija voi avata toisia näkökulmia: muistuttaa, että on muitakin kuin minä ja me.

Eläytyminen on aina ollut kirjailijan, tarinankertojan, työtä. Kepeästi tehtävään ei pidä suhtautua. On otettava selvää faktoista, yritettävä samaistua ja viimein kuviteltava parhaan kyvyn mukaan.

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että fiktion lukeminen lisää empatiaa. Lukija voi eläytyä erilaisiin kertojanääniin ja oppia ymmärtämään niitä. Jos hyvin käy, ymmärrys tunkeutuu lopulta ulos fiktiosta ja muuttaa maailmaa.

Kun kerron tapahtumia karhun, jokihelmisimpukan tai muun vieraan tajunnan katsannosta, haluan tehdä sen siten, että lopputulos koituu asianosaisen eduksi.

Hiljattain lukija lähestyi minua. Juttelimme niitä näitä. Sitten se tuli, paras palaute romaanistani:

”Simpukka-ateriat ovat jääneet väliin.”

Helsingin Sanomat juhlistaa ensi viikolla syntymäpäiviään ja Suomen kulttuurielämää, joka on kärsinyt koronapandemiasta. Viikko huipentuu juhliin torstaina 18. marraskuuta, jolloin jaetaan myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto esikoisteokselle.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat