Elokuvan kuvaaminen tunturissa oli Teemu Liakalle unelmatehtävä, mutta kuvausmatkojen jälkeen hän oli täysin puhki – Näin satumaiset hetket luonnosta tallentuvat Liakan kameraan - Kulttuuri | HS.fi

Tunturin tarina -elokuvan kuvannut Teemu Liakka on tottunut kylmiin olosuhteisiin. Hän on Suomen tunnetuin vedenalaiskuvaaja.

Sukeltaja ja elokuvaaja

Suomen tunnetuin vedenalaiskuvaaja Teemu Liakka kuvasi noin kahden vuoden ajan hengästyttävän kauniita maisemia ja vaikuttavia eläinkohtauksia uuteen kotimaiseen luontoelokuvaan. ”Tunturin tarina oli unelmatehtävä.”


4.12.2021 2:00 | Päivitetty 4.12.2021 6:50

Mistä erottaa piinkovan luontokuvaajan ja populaarikulttuurin pelottelemaksi joutuneen ihmisen? Siitä, että toinen polskii paniikissa haita pakoon, ja toinen sellaisen nähdessään painaa kameransa rec-nappulaa ja säntää petokalan perään.

”Jos näen jossain hain, uin kohti hyvin määrätietoisesti ja äkkiä, jotta näkisin sen mahdollisimman läheltä. Eiväthän hait mitään tee. Se on vain elokuvista tullut mielikuva, että ne hyökkäisivät aina ihmisen kimppuun”, Teemu Liakka sanoo.

Haikaloja Suomen tunnetuin vedenalaiskuvaaja on kohdannut useasti sukeltaessaan lämpimissä vesissä, kuten Malesiassa ja Thaimaassa, mutta nyt perjantaina ensi-iltaan tulleessa Tunturin tarina -luontoelokuvassa keskiöön nousevat aivan muut eläimet.

Liakka kuvasi uutta elokuvaa aktiivisesti noin kahden vuoden ajan ympäri Suomen Lappia ja pohjoista Skandinaviaa Norjaa myöten.

Tunturin tarina oli unelmatehtävä, koska sain kuvata koko elokuvan. Sain luoda ja tehdä kaiken itse kentällä.”

Teemu Liakka kuvasi Tunturin tarinaa aktiivisesti noin kahden vuoden ajan. Isoimmissa kuvaustapahtumissa mukana oli myös tuottaja ja ohjaaja Marko Röhr.

Tunturin tarina on tuotantoyhtiö Matila Röhr Productionsin suositun luontotrilogian viimeinen osa, joka täydentää Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) -elokuvien kokonaisuuden. Liakka oli mukana jo ensimmäisessä elokuvassa, mutta pääkuvaajana ensi kerran vasta Järven tarinassa.

Elokuvat ovat lumonneet katsojia. Järven tarinasta tuli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen dokumenttielokuva ja menestystä on helppo povata myös samalla kaavalla tehdylle Tunturin tarinalle.

Se on täynnä huumaavan kauniita maisemia ja hurmaavia eläinkohtauksia, jotka heräävät eloon Panu Aaltion musiikin voimalla.

Tunturin tarinaa tehtiin vaativissa olosuhteissa. Jo matkustaminen riittävän kauas Lapin erämaahan otollisille leveyspiireille ja patikointi paikoille, joissa saattaisi nähdä hyviä eläintapahtumia, vie aikaa ja energiaa. Elokuvaa kuvattiin kaikkina vuodenaikoina niin kovien talvipakkasten kuin kesällä sakeana ujeltavien hyttysten ja muiden itikoiden keskellä.

”Viikoksi ei kannata edes lähteä. Kymmenen päivää on minimi. Se oli rankkaa myös perheelle ja muulle elämälle”, Liakka kertoo kahden vuoden rupeamasta.

Porvoossa asuvan Liakan perheeseen kuuluu vaimo, kuvataiteilija Nelli Nio, ja 13- ja 15-vuotiaat tyttäret.

”Kun tulee edellisestä reissusta, on fyysisesti ja henkisesti ihan puhki, ja samalla valmistelee jo seuraavaa reissua viikon päähän. Se on tosi kuluttavaa, vaikka sitä tekeekin sydämestään ja omasta innostaan.”

Jokainen kuvaushetki vaatii valtavasti tausta- ja valmistelutyötä sekä loputonta laitteiden säätämistä ja kantamista.

”Luontokuvaus on niin armotonta, että jos et ole valmis, kun oikea hetki tulee, niin sitten odotetaan vuosi. Se hetki, kun kuvataan, on yleensä tosi lyhyt.”

Isoimmissa kuvaustapahtumissa mukana oli myös tuottaja ja ohjaaja Marko Röhr ja esimerkiksi vedenalaiskuvauksiin osallistuu sukellusryhmä, joka varmistaa, että kaikki sujuu turvallisesti. Lähes kaikki eläinkuvaukset Liakka teki kuitenkin yksin tai niin, että hänen seuranaan oli vain joku paikallistuntija.

Liakka kertoo, että esimerkiksi kolme päivää yksin piilokojussa keskellä erämaata on aivan omanlaisensa prosessi.

”Se on ihan käsittämättömän hieno tapahtuma, ihan kuin joku retriitti. Niitä koppiöitä pitäisi alkaa myydä ihmisille ihan terapiana”, Liakka sanoo ja nauraa.

Hän kertoo kaiken menevän samalla kaavalla. Ensin kopissa katselee ympärilleen valppaana ja valmiina eläimiä odottaen. Kun mitään ei tapahdukaan, ote alkaa herpaantua. Silloin iskee ahdistus ja paine saada tulosta aikaan; onhan sitä varten tehty isot järjestelyt, eikä kuvauspäiviä ole paljon tuhlattavaksi.

Vähitellen ahdistava olo hellittää samalla kun vuorokausirytmi muuttuu, koska kopissa voi nukkua, milloin haluaa.

”Kolmantena päivänä on jo ihan zenimäisessä flowtilassa. Sitä vain kuuntelee ja katselee ja on oma itsensä ilman ulkoisia ärsykkeitä ja niiden luomia ajatuskeloja. Se on ihan mahtavaa.”

Teemu Liakka kuvasi välillä eläimiä yksin, mutta usein niissä tilanteissa hänellä oli seuranaan joku paikallinen, joka tuntee hyvin ympäristön ja juuri sillä alueella liikkuvat eläimet.

Vaikka etukäteen on toki riistakameran avulla kartoitettu, mihin aikaan vuorokaudesta todennäköisesti ei tapahdu mitään ja voi pitää nukkumistauon, silti kopissa joskus herää säpsähtäen ulkoa kuuluviin eläinten ääniin. Silloin pitää malttaa toimia rauhallisesti, muuten tilanne voi olla hetkessä ohi.

”Vaikka kameran linssi onkin valmiiksi ulkona piilokojusta, usein se on suunnattu eri suuntaan kuin missä tapahtuu. Jos alan liian äkkiä kääntää kameraa, eläimet huomaavat liikkeen ja lähtevät pois.”

Kärppä on yksi elokuvassa nähtävistä eläimistä.

Elokuvassa on useita mieleenpainuvia hetkiä, jotka Liakka on saanut poimittua kameraansa, kuten västäräkin ja kotkanpoikasen utelias toistensa tarkkailu ja kärpän sekopäinen hyppely lumella.

Liakka on onnistunut jopa sijoittamaan kameransa juuri oikeaan kohtaan puron pohjalle ja saamaan vedenalaiskuvan hetkestä, jolloin karhu tulee kauhomaan käpälällään vettä. Sillä kertaa karhu onneksi toimi, kuten sen oli nähty aiemminkin tekevän.

Tuota tilannetta Liakka itse tarkkaili piilokojusta.

”Se on aina maagista, kun olet eläimen lähistöllä sillä etäisyydellä, että pystyt ylipäätään kuvaamaan, ja eläin touhuaa omiaan ilman, että sinun vaikutuksesi on siinä läsnä. Koska yleensähän eläin aina reagoi ihmiseen ja käyttäytyy ihmisen läsnä ollessa tietyllä lailla.”

Teemu Liakka on aina haaveillut ryhävalaiden kuvaamisesta. Tunturin tarinassa tuo unelma toteutui, sillä elokuvaa kuvattiin myös Norjan rannikolla. Vaativissa vedenalaiskuvauksissa Liakan mukana on aina isompi sukellusryhmä varmistamassa turvallisuutta.

Tunturin tarinassakin nähtävä ryhävalas kuuluu niihin eläimiin, joiden lähelle on hyvin vaikea päästä, koska ne pystyvät skannaamaan sukeltajan jo näkyvyyden ulkopuolelta. Silloin kun Liakka näki veden pinnalta ryhävalaan lähestyvän, hän sukelsi toivoen, ettei eläin välitä hänestä ja muuta suuntaa.

”Joka kerta kun sain valaan kuviin veden alla, se oli jostakin syystä kiinnostunut minusta ja tuli katsomaan. Muut kerrat ne väistivät jo ennen kuin tulivat näkyviin. Jäi täydeksi mysteeriksi, miksi ne joskus kiinnostuivat ja tulivat vilkaisemaan, joskus eivät.”

Lähimmillään Liakka ihmetteli ryhävalaita noin viiden metrin etäisyydeltä.

”Valaat tulevat vuonoihin syömään silliä, joten ne ovat koko ajan liikkeessä. Pienillä räpylöillä on vaikeaa pysyä perässä, kun valaalla on hieman eri kaliiperin propulsiokalusto [työntövoima].”

Vesi elementtinä merkitsee Teemu Liakalle paljon. ”Olen selkeästi vesi-ihminen. Asuin koko lapsuuteni Afrikassa ja luonnollisesti opin siellä uimaan ja vapaasukeltamaan. Vietin kaiken mahdollisen ajan Intian valtameren riutoilla snorklaten. Sieltä se varmasti juontaa juurensa.”

Ensikosketuksensa luontokuvaukseen Liakka sai asuessaan lapsena kahdeksan vuotta Afrikassa isänsä työn takia. Siellä hän kulki usein safarilla kamera kaulassaan. Myöhemmin Suomessa hän aloitti uransa ensin musiikkivideoiden ja mainosten kuvaajana. Palkittu vedenalaiskuvaaja Liakasta tuli, kun hän päätti yhdistää kuvaajan ammattitaitonsa intohimoonsa sukeltamiseen.

Nykyään Liakka on yksi harvoista pohjoismaisista vedenalaiskuvaajista. Kun suomalaisessa elokuvassa tai tv-sarjassa halutaan laittaa näyttelijä tekemään jotain vedessä, paikalle hälytetään lähes takuuvarmasti Liakka. Hänen vedenalaiskuvaustaan voi nähdä muun muassa tv-sarja Karpissa sekä elokuvissa Koirat eivät käytä housuja ja Tuntematon sotilas. Kutsuja tulee myös kansainvälisiin produktioihin.

Luontokuvaaminen pinnalla tuli mukaan kuvioihin pikku hiljaa, ja ensimmäinen elokuva, johon Liakka kuvasi luontokuvia muualla kuin veden alla, oli Havukka-ahon ajattelija (2009). Vuonna 2018 valmistunut Ailo - pienen poron suuri seikkailu (2018) tarjosi Liakalle hyvää harjoitusta, sillä sitä kuvattiin samoilla alueilla kuin sittemmin Tunturin tarinaa.

Silloin harvoin kun Liakka nykyään lähtee huvikseen sukeltelemaan, kamera jää visusti kotiin.

”Nautin sukeltamisesta edelleen. Saan kuitenkin tehdä sitä työn puolesta niin paljon ettei vapaa-ajalla tule enää sukellettua. Snorklaaminen on toinen juttu. Sitä teen kyllä aina kun paikka on mielenkiintoinen ja vesi kirkasta.”

Teemu Liakka kävi marraskuussa sukeltamassa kotikaupungissaan Porvoossa sijaitsevalla hiekkakuopalla.

Tunturin tarina ja muut trilogian osat ovat tarinallisia, fiktiivisiä luontoelokuvia, joiden lopulliset käsikirjoitukset ja kohtaukset syntyvät sen perusteella, millaista kuvausmateriaalia luonnosta saadaan. Päätähtiä ovat kuvissa tiuhaan yksittäisissä kohtauksissa vaihtuvat eläimet, joihin liittyvistä uskomuksista ja tarinoista elokuvassa kerrotaan.

Liakan mukaan kuvatessa näkee koko ajan jotain todella hienoa, jota ei vain pysty näyttämään katsojille osittain siitä syystä, että kamera on suunnattu oikealla hetkellä väärään suuntaan tai tilanne ei muuten vain sovi tarinaan.

”Esimerkiksi spontaanit eläinkohtaamiset yleensä jäävät taltioimatta, koska ne ovat luonteeltaan niin nopeita ja herkkiä. Kamera on yleensä repussa. Kun näin tapahtuu, tietää jo valmiiksi, että jos otan sen repusta, eläin häiriintyy ja lähtee pois. Tällaisessa tilanteessa voi vain katsella, olla ja nauttia.”

Pohjoisen kaamoksesta me etelän ihmiset tuppaamme usein ajattelemaan, että se on jotain ahdistavaa ja loputtoman pimeää, mutta kaamoksen valo on mielettömän hieno, Liakka sanoo. ”Se on hehkua.”

”Ihan pohjoisessa, jossa aurinko ei enää nouse, se hehkuu taivaanrannan alapuolelta. Koko se valoisa aika on sellaista ilta-aamuvaloa.”

Tykkylumisia puita Lapin kaamoksessa.

Tunturin tarinaan kuuluvat itseoikeutetusti lumiset tunturinäkymät.

Pimeällä tähdet ja loimuavat revontulet täyttävät taivaan. Kaamoksen hiljaisuudessa ja kuun kajossa uinuvat tykkylumipuut ovat myös elokuvan satumaisimpia näkyjä, vaikka Liakka onkin sitä mieltä, että tunnelmaa on vaikea välittää kuviin.

”Luulen, että se on mahdoton tehtävä. Ainakaan itse en ole ihan tyytyväinen”, Liakka sanoo.

”Kaamos on niin kokemuksellinen juttu. Siihen liittyy hiljaisuus. Hengität ilmaa, joka on raikasta ja kylmää. Kaamos on koko paketti, ei pelkästään aurinko ja pimeys.”

Koko Tunturin tarina on täynnä luonnon hienouksia, joita ihmiset eivät yleensä näe.

”Vaatii yleensä aika paljon vaivaa ihmisiltä lähteä pohjoiseen. Ja silloin kuin ne lähtevät, ne keskittyvät Levi-Ruka-Ylläs-Pyhä-akselille, jossa yleensä tehdään luontoon vain pieniä pyrähdyksiä.”

Liakalle itselleen erityisen vaikuttavia tapahtumia oli veden alla sukeltavien lintujen seuraaminen ja ahmapentueen näkeminen.

Hän on nähnyt Suomea kattavasti niin maalta, ilmasta kuin veden altakin. Millainen Suomi hänelle sieltä avautuu?

”Toki näen hienot jutut, mutta myös paikkojen paskaksi pistämistä, sitä, mitä metsäteollisuus tekee Suomelle: avohakkuut ja metsäympäristöjen tuhoaminen. Tehdään puupeltoa tilalle, eikä siellä ei ole enää lajeja, vaan puut kasvavat lannoittamalla tosi suoriksi ja hyviksi ykkösluokan raaka-aineeksi. Niihin ehkä alkaa kiinnittää enemmän huomiota, koska se on niin räikeää.”

Järven tarinan aikoihin muutama elokuvan kuvauskohde paljastui yleisölle. Nuo paikat ja niiden herkät ekosysteemit menivät pilalle, koska niin monet ihmiset alkoivat käydä siellä. Siksi elokuvantekijät yrittävät olla kertomatta tarkkoja kuvauspaikkojaan.

Turismi on silti Liakan mukaan ainoa vastavoima muun muassa kaivos- ja metsäteollisuudelle ja luonnon tuhoamiselle.

”Se on taloudellinen vastavoima, ja jotta se on mahdollista, täytyy olla upeita, suojeltuja paikkoja. Mutta liiallisena turismikin alkaa tuhota ympäristöä. Fiksusti hoidettuna turismi on hyvä asia”, Liakka sanoo.

”Mielestäni on upeaa, että ihmiset janoavat kokemuksia, ja siinähän Suomi on ihan mieletön. Täällä on vaikka mitä upeaa ja koskematonta, ja toivottavasti myös olisi mahdollisimman pitkään.”

Teemu Liakka

Teemu Liakan erikoisosaamista on vedenalaiskuvaaminen.

  • Syntynyt 1972. Asuu Porvoossa.

  • Elokuvaaja, luontokuvaaja ja ammattisukeltaja.

  • Neljä elementtiä -elokuvan parhaan kuvaajan palkinto Bilbao Mendi -festivaalilla 2017.

  • Liakan kuvaama Järven tarina oli yksi finalisti parhaan elokuvan sarjassa arvostetulla Jackson Hole Wildlife Film -festivaalilla vuonna 2017 ja se sai tuomariston erikoispalkinnon. Jakson Hole -festivaalia pidetään luontoelokuvien oscareina.

  • Palkittu Liuku syvyyksiin -dokumenttielokuvan kuvauksesta vuonna 2005 maailman merkittävimpiin lukeutuvalla vedenalaiskuvauksen festivaalilla Antibesissa.

  • Muita tunnettuja töitä mm. Ailo – pienen poron suuri seikkailu, Luontosinfonia, Koirat eivät käytä housuja, Järven tarina, Suden vuosi sekä vedenalaiskohtaukset norjalaiselokuviin The Wave ja Pioneer – sukellus meren syvyyksiin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat