Miten sujuu Stieg Larssonin Millennium-sarjaa jatkaneelta David Lagercrantzilta ihan oman jännityssarjan avaus? HS:n kriitikot valitsivat vuoden parhaat dekkarit - Kulttuuri | HS.fi

Miten sujuu Stieg Larssonin Millennium-sarjaa jatkaneelta David Lagercrantzilta ihan oman jännityssarjan avaus? HS:n kriitikot valitsivat vuoden parhaat dekkarit

Myös kahdeksan muuta tänä vuonna ilmestynyttä dekkaria nyt arvioitavana.

5.12.2021 2:00 | Päivitetty 7.12.2021 10:45

He hoksnokkailevat verityön jäljet Afganistaniin saakka

David Lagercrantz: Mies pimeästä (Obscuritas) Suom. Outi Menna. WSOY. 458 s. ★★★

Stieg Larssonin Millennium-sarjaa muutaman yllättävänkin onnistuneen opuksen verran jatkanut David Lagercrantz polkaisee nyt käyntiin ihan oman sarjansa. Murhamysteerin ratkonta-ainekset tuntuvat larssoniaanisen tutuilta: keski-ikäinen mies ja nuori nainen. Nyt tosin omituisen osaava on mies ja nainen enempi tässä maailmassa.

Lagercrantzin mestarillisesti päättelevä professoris­mies kumartaa suoraan Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin suuntaan, vaikka työmaana on kovasti nykyaikainen verityö: viharikos, jonka tekijäkin on näemmä ilmiselvä.

Vaan annas olla. Yhdessä parivaljakko hoks­nokkailee Tukholman laitakaupungin murhan vaikuttimet aina Afganistaniin ja talebanin ensimmäiseen valtakauteen saakka. Ja siellä nimenomaan muusikoiden vainoon.

Salaliittoteoretisoinnissa Lagercrantz tuskin edes tavoittelee Larssonin vainoharhan määrää ja tehoa; Mies pimeästä on enempi herrasmiesmäinen viritelmä. Huolellinen taustatyö ja toteutus pitävät mielenkiinnon yllä. Vaikka en innostunut kuin hullu joulupuurosta, rohkenen silti suositella. Lagercrantz ei namuttele yhden poikkeusyksilön petomaisuudella vaan pureutuu kiinni yhteisön paineisiin, jotka vääntelevät ihmisiä kuin vahaa.

Antti Majander

Salaisuuksia talvisotaan valmistautuvassa Helsingissä

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa. Karisto. 239 s. ★★★

Timo Saarto kirjoittaa romaaneja menneiden vuosikymmenien Helsingistä. Pimenevässä kaupungissa Saarron aiemmista kirjoista tuttu Alppu-poika on nyt uraansa aloitteleva nuori rikosetsivä Albert Vaara.

Porvarisperheen tytär kalauttaa hengiltä töölöläisen kotitalonsa kellarissa kimppuunsa hyökänneen miehen ja katoaa pian sen jälkeen. Vaara joutuu tutkimaan juttua yksin kokeneemman työtoverinsa sorruttua viinaan. Vaikuttaa siltä, että tapauksen takana on kauan sitten Töölössä tapahtuneita asioita.

Parasta sympaattisessa, hiukan naiivissa dekkarissa on syksyllä 1939 sotaan valmistautuvan Helsingin tunnelmallinen kuvaus. Saarto kirjoittaa lukuisista taloista ja paikoista, joita ei ole ollut enää pitkiin aikoihin. Paljon on kaupungissa vielä samaa, mutta vielä enemmän on kadonnut.

Dekkarijuonta vakuuttavammin Saarto kuvailee sodan uhan aiheuttamaa joukkopakoa Helsingistä ja kollektiivista pelkoa, joka käy toteen ensimmäisten pommien pudotessa kaupunkiin. Pitkänsillan työläispuolelta kotoisin oleva Vaara on lupaava dekkarihahmo, kunhan Saarto saisi hänelle jatkossa hieman enemmän persoonallisia piirteitä.

Pertti Avola

Eläkeläispoliisin pilkalliset tarkkailut

Tuija Lehtinen: Klovnin kahdet kasvot. Docendo. 268 s. ★★

Tuija Lehtisen nuortenromaanit olivat merkittävä osa 1990-luvun teinin lukulistaa, mutta tuotteliaan tekijän käsistä on lähtenyt vuosien varrella paljon muutakin. Klovnin kahdet kasvot on Lehtisen viides dekkari, ja jatkaa eläkkeellä olevan entisen rikospoliisin Erja Revon tutkimuksia.

Iäkkäämmät salapoliisit ja verkkaisempi tahti ovat miellyttävää vaihtelua raakaan ja kovapintaiseen nordic noiriin, mutta mikään Agatha Christien Neiti Marple tai Richard Osmanin Torstain murhakerho ei Klovnin kahdet kasvot ole.

Erja Repo suostuu vanhan tutun rikostoimittajan pyynnöstä osallistumaan maalauskurssille selvittääkseen, vainoaako joku kulttuurikeskuksen omistajan keski-ikäistä poikaa. Pienellä paikkakunnalla järjestettävällä kurssilla riittää Erjalle vakoiluhommien ohessa arvosteltavaa: maalaaminen ei ole hänen juttunsa, kurssin järjestäjä on epämiellyttävä ja kurssilaiset, maalaamisesta pitävät naiset ja miehet aivottomia hihhuleita. Epäselväksi jää ainoastaan, kumpaa kirjassa pilkataan enemmän, Erjaa vai hänen ivansa kohteita.

Myös kurssin jälkeen etsiväntyöt etenevät suhteiden välityksellä. Mysteerit selviävät lukijalle turhan aikaisessa vaiheessa, eikä juoni täysin perustele itseään, vaikka Lehtinen kuljettaakin tarinaa ammattimaisesti eteenpäin.

Arla Kanerva

Onko murhaaja kateellinen kirjailija vai himolukija?

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli (A Slow Fire Burning). Suom. Markku Päkkilä. Otava. 286 s. ★★★

Parikin kansainvälistä menestystrilleriä (kuten Nainen junassa) kirjoittanut britti Paula Hawkins rakentaa juonensa monisyisiksi ja hahmonsa petollisiksi, jotta lukija pysyy varpaillaan viime sivulle asti.

Niin nytkin, vaikka kyse on klassisesta suljetun tilan mysteeristä pittoreskissa lontoolaismiljöössä, kanavaan ankkuroitujen asuntoveneiden tienoilla.

Luulisi, että yksi onneton perhe naapureineen ei kauan piilottelisi puukottajaa, sillä verisiä epäiltyjäkin löytyy. Mutta kun henkilöitä vaivaavat niin alkoholismi ja mahdollinen dementia kuin lapsuuden aivovammakin, mihinkään heidän kertomaansa tai edes muistamaansa ei voi luottaa. Herkullista!

Hawkinsin toinen kantava idea on se, että trilleri on läpeensä kirjallinen. On kirjailijaa ja kirjakauppaa, ja teksti vilisee kirjallisia viittauksia. Myös johtolangat sekä rikoksen selviämiseen että sen motiiveihin löytyvät kirjallisuudesta. Tarvitaan vain tarpeeksi vanha, tarpeeksi lukenut nainen.

Suvi Ahola

Kun tekoäly uhkaa ottaa vallan

Lena Karlin & Åsa Schwarz: Nukketehdas (Dockfabriken). Suom. Hanni Salovaara. Minerva. 336 s. ★★★★

Tekoälyyn erikoistuvana tietoturvakonsulttina suuressa kyberturvallisuusyrityksessä työskentelevä Åsa Schwarz on kirjoittanut Nukketehdas-romaanin yhdessä muun muassa Dan Brownia ruotsintaneen Lena Karlinin kanssa. Schwarzin ammatin tuoma pätevyys tekoälyyn liittyvissä asioissa on Nukketehtaan suuri vahvuus. Tunnen oppivani jotain uutta. Tekijöillä on myös missio herättää yhteiskunnallista keskustelua tekoälyn riskeistä. Sen pohjustukseksi on kirjoitettu seitsenkohtainen valmistautumisohjelma, kirjan jälkisanoihin. Uudenlainen avaus, voisi sanoa.

Tarinan keskeinen hahmo on Adam-robotti, tunnetun Sofia-robotin parannettu painos, joka varastetaan tekijältään, tutkija Heinrich Beckeriltä.

Liikutaan paitsi tieteen, myös kansainvälisen politiikan maailmassa — ja tutussa Tukholmassa. Tapahtumien yllä leijuu vahva toden tuntu. Tekoäly mahdollistaa paljon hyvää, mutta entä jos siihen pystytään koodaamaan emootioita?

Nukketehdas on kaksikon esikoisdekkari, ja jatkoa on jo syntymässä kirjan päähahmojen Alex Lindhagen ja Clara Sjöbergin ympärille. He työskentelevät Ruotsin turvallisuuspoliisissa. Dekkari imaisi mukaansa niin, että kirja oli pakko lukea putkeen. Kirjallisesti dekkari on keskiverto, mutta annan tähtiä aihepiiristä ja aidosti yllättävästä loppukäänteestä.

Pirkko Kotirinta

Dekkari niille, jotka eivät tykkää dekkareista

Simone Buchholz: Mexikoring. Suom. Anne Kilpi. Huippu. 301 s. ★★★★

Tyrkkäisin täydet viisi tähteä, jos poliisit ynnä muut etsivät eivät jatkuvasti tekisi kuppia ja sytyttäisi röökiä. Ei siksi, että haluaisin kieltää ihmisiltä heidän paheensa. Vaan siksi, että kyseessä ovat dekkarigenren kuluneimmat kliseet, ja saksalainen Simone Buchholz kaikin muin osin osoittaa vallan virkistävää kykyä toimia ihan toisin kuin muut.

Juoni hänen neljännestä suomennetusta romaanistaan Mexikoring kyllä löytyy, mutta ikään kuin tutkintalinjaan vain löyhästi jos ollenkaan liittyvien fragmenttien ja eri henkilöiden liki nihilististen olotilojen pysäytyskuvien sivutuotteena. Kuka muu muka antaisi jännärinsä luvulle sellaisen otsikon kuin vaikkapa Imeskellään sirpaleita. Siinä kaksi eksistentiaalisen tyhjyyden kokijaa asettaa ”välillä käden toistensa poskelle tai jollekin muistoille”.

Autoja sytytetään yöllä tuleen, Hampurissa yhden mukana myös ihminen. Joka saattaa olla mhallami-taustainen Romeo. Ja hänellä samasta länsimaiseen kulttuurin huonosti soveltuvasta ja naisia törkeästi polkevasta heimosta polveutuva Julia. Vai mammonastako taas vain on kysymys?

Niin, mhallamit. Enpä ollut koskaan aiemmin kuullutkaan.

Täytynee lukea kolme aiempaakin raapaisua syyttäjä Chastity Rileyn harhaisista tutkimuksista. Vähät jännityksen tehotuotteistetusta tusinatavarasta, Buchholzilla näyttää olevan annettavaa.

Antti Majander

Myrkky vie petolliset miehet viihteellisessä mysteerissä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä (The Lost Apothecary). Suom. Päivi Paju. HarperCollins. 351 s. ★★★

Pohjoismaisten poliisidekkarien pitkään jatkuneena valta-aikana 1700-luvun Lontoosta käynnistyvä jännitystarina tuntuu vallan virkistävältä. Menneessä ajassa Nella on naisia auttava apteekkari, joka sekoittaa salaisessa puodissaan myrkkyjä petollisia miehiä varten. Nykyajan tarinan Caroline taas on uransa ja haaveensa uhrannut nainen, joka törmää Englannin-matkallaan muinaisen apteekkarin mysteeriin.

Floridalaisen Sarah Pennerin esikoisromaanin kaikki päähenkilöt ovat naisia, ja naisten välinen ystävyys ja solidaarisuus sekä ajatukset äitiydestä ovatkin ilahduttavasti kirjan tärkeitä teemoja. Sujuvasti kirjoitettua kirjaa vaivaa lievä epäuskottavuus sekä henkilöhahmojen ohuus, jotka ovat usein dekkareiden ongelmia. Jos ne sekä hienoisen melodramaattisuudenkin kestää, niin kirja on vetävää ja helppolukuista viihdettä kivalla historiallisella twistillä.

Etenkin myrkkyjen sekoittelu kuvataan kiehtovasti, ja tappaja-apteekkarin työ pohjautuu ilmeisesti vähälukuisiin tutkimuksiin aiheesta.

Aino Miikkulainen

Poliisi palaa Islantiin selvittämään, onko isä murhaaja vai ei

Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani (Vi skal ikke våkne). Suom Jonna Jaskitt-Pöyry. Into. 420 s. ★★★

Norjalaisen dekkarikirjallisuuden synkkiin hahmoihin lukeutuva Thorkild Aske löytää itsensä jatkuvasti etsivähommista, vaikka on menettänyt poliisin virkansa ja saanut aivovamman itsemurhayrityksen jälkeen.

Nuku lapsi armaani on Heine Bakkeidin kolmas Aske-romaani. Maisemat ovat jälleen jylhät, mutta tällä kertaa tapahtumapaikkana on Norjan sijaan laavalakeuksien kyllästämä Islanti. Lisäksi mukaan kuvioihin tuodaan nyt myös Asken perhe.

Aske ei ole nähnyt Islannissa asuvaa isäänsä 25 vuoteen. Kun tämä yllättäen soittaa vankilasta ja kertoo olevansa murhasyytteessä sekä kuolemansairas, Aske lähtee siskonsa kanssa Islantiin, vaikka ei koskaan enää aikonut palata sinne.

Asken isä on tunnettu radikaali ympäristöaktivisti, joka aikoinaan kiersi Islannin sulattoja ja voimalaitoksia hengenheimolaistensa kanssa raahaten perhettään mukanaan. Onko isä todella tappanut yhden aktivistiryhmäänsä kuuluneen naisen?

Menneisyys ja nykyisyys lomittuvat sujuvasti. Samaan aikaan kun Thorkild alkaa tutkia, onko hänen isänsä lavastettu syylliseksi, käydään pala palalta läpi kesän 1982 tapahtumia, jolloin Asken perhe osallistui ympäristöliikkeen leirille. Siellä tapahtui jotain, josta sisko vaikenee.

Romaani on juoneltaan Bakkeidin aiempia dekkareita tavanomaisempi ja hillitympi. Se etenee sulavasti ja jännite pitää loppuun saakka, mutta jollain tavalla tunnelma ja sävy ovat nyt kevyemmät. Huomaan koko ajan odottavani, milloin Aske sortuu taas vetämään pillereitä ja vaipuu syvään angstiin. Vaan nyt ei vellotakaan Asken sisäisessä maailmassa. Onko hän siis viimein toipumassa?

Riitta Koivuranta

Miten selvitä lapsuuden kauhuista?

Abigail Dean: Tyttö A (Girl A). Suom. Kristiina Drews. Aula & Co. 400 s. ★★★

Alexandra eli Lex Gracie on Tyttö A. Nimi tulee siitä, että hän onnistui ensimmäisenä pakenemaan Kauhujen talosta, jossa hänen vanhempansa pitivät lapsiaan vangittuina vuosien ajan. Nykyään Lex on menestynyt juristi, joka on yrittänyt unohtaa lapsuutensa, mutta joutuu kohtaamaan menneisyytensä uudelleen, kun hänen äitinsä kuolee vankilassa ja Lexin on päätettävä, mitä kotitalolle tehdään.

Esikoiskirjailija Abigail Deanin maailmanmenestykseksi nousseen kirjan aihe on karmea, mutta käsittelytapa onneksi ihan muuta. Tarinassa ei mässäillä hirveyksillä, vaan pikemminkin siinä pohditaan, miten traumoista voi selvitä ja mitä ihminen pystyy antamaan anteeksi. Gracien perheen lapset on aikoinaan sijoitettu adoptioperheisiin kauas toisistaan, eikä heille kaikille ole elämässä käynyt yhtä hyvin.

Perinteisestä trilleristä Tyttö A on hyvin kaukana, mutta se kuuluukin viime vuosina suosituksi tulleeseen psykologisen jännärin genreen, jonka tunnetuimpia tekijöitä ovat Gillian Flynn ja Clare Mackintosh. Lajille tyypilliseen tapaan myös Tyttö A:n päähenkilö ja kertoja on kaikkea muuta kuin suoraviivainen tai reipas selviytyjätyyppi, vaikka aluksi siltä voi vaikuttaakin.

Susanna Laari

HS:n kriitikot valitsivat vuoden parhaat dekkarit

Miina Supisen valinnat:

Adeline Diudonné: Oikeaa elämää (La vrai vie). Suom. Saara Pääkkönen. WSOY.

”Miten kiltistä lapsesta kasvaa ihmishirviö? Jos viatto­muuden menettää, voiko sen saada takaisin? Belgialainen Adeline Dieudonné kuvaa pahuutta sadun logiikalla.” (HS 5.3.)

Jo Nesbø : Mustasukkainen mies (Sjalusimannen og andre fortellinger). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Johnny Kniga.

”Paras dekkari, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Nesbøn uusi novellikokoelma ei yllä parhaiden Harry Hole -romaanien tasolle, mutta se on silti erittäin taitavasti kirjoitettua rikoskirjallisuutta.” (HS 8.8.)

Ragnar Jónasson: Pimeys (Dimma). Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen. Tammi.

”Kolmiosaiseksi suunnitellun sarjan avausosa kertoo islantilaisen rikospoliisin Hulda Hermannsdóttirin viimeisestä työtehtävästä ennen eläkettä. Turvapaikkaa hakenut venäläisnainen on löytynyt kuolleena, ja tapausta tutkinut kollega on hutiloinut.” (HS 12.6.)

Pertti Avolan valinnat:

Tommi Laiho: Uhanalaiset. Myllylahti.

”Arvoitusdekkari, sarjamurhaajajännäri ja psykologinen romaani, jossa Laiho pohtii laajasti niin ihmisten pelkoja ja toivoja kuin monenlaisia nykypäivän ilmiöitä, kuten somea ja muuta mediaa, joissa tunne ja pikaisten tunne-elämysten tarjoilu ja etsintä on korvannut faktan ja järjen.” (HS 20.3.)

Sebastian Fitzek: Potilas (Der Insasse). Suom. Heli Naski. Bazar. 383 s. Saatavana myös äänikirjana.

“Potilas etenee erinomaisen sujuvasti ja koukuttavasti, tarjoten lukijalle yllätyksiä aina sopivin välein. Myös jatkuvassa kaato¬sateessa värjöttelevän berliiniläissairaalan kolkot tunnelmat Fitzek luo hyvin.” (HS 9.2.)

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva (Alla ljuger). Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus.

”Sivuaa monia tärkeitä teemoja: maahanmuuttoa, rasismia, tasa-arvoa, luokkaeroja ja ruotsalaisen kansankodin sileän ulkokuoren alla piilevää pimeyttä. Mutta pohjimmiltaan se on kuitenkin dekkari, jossa murhaajan paljastuminen on tarinan ytimessä.” (HS 3.12.)

Muokattu 5.12. klo 9.53: Lisätty loppuun väliotsikko, joka erottaa Pertti Avolan valitsemat vuoden parhaat dekkarit Miina Supisen valitsemista dekkareista. Alun perin näytti siltä kuin kaikki loput dekkarit olisivat olleet Supisen valintoja.

Oikaisu 7.12. klo 10.42: Korjattu yksi Pertti Avolan valinnoista. Hän valitsi vuoden parhaiden dekkareiden joukkoon Sebastian Fitzekin kirjan Potilas, ei Fitzekin kirjaa Matkustaja 23.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat