Samuli Niittymäki jumppaa, laulaa ja kärsii rottana – Näytelmä näyttää, millaisiin kokeisiin huumepolitiikka pohjaa - Kulttuuri | HS.fi

Samuli Niittymäki jumppaa, laulaa ja kärsii rottana – Näytelmä näyttää, millaisiin kokeisiin huumepolitiikka pohjaa

Huumattua koe-eläintä näyttelevä Niittymäki puhuu yleisölle ”rottaa” kokeellisen näytelmän Plup Plup aikana.

Samuli Niittymäki myös näyttelee kirjoittamassaan ja ohjaamassaan esityksessä

13.11. 15:34

Draama

Plup Plup – Two Water Bottles Teatteri Takomossa 12.11. Tekstit, ohjaus, näyttelijäntyö Samuli Niittymäki, videon tuontanto Balansia Films. Esiintyjät videolla Aatos Mäki, Swati Goyal, Noora Dadu, Ilona Vierikko, Manoel Pinto, Jorma Kaulanen, Jarno Kuosa, Juha Niittymäki, Aksinja Lommi ja äänenä Heidi Soidinsalo. Lavastus Jaakko Pietiläinen, valosuunnittelu Heikki Paasonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen. ★★★★

Yhdysvalloissa tehtiin 1950-luvulla rotilla testejä, joissa niille tarjottiin huumevettä ja tavallista vettä. Huumeisiin addiktoitumisen todennäköisyys oli hyvin suuri, ja tämä löydös vaikutti maan huumepolitiikan taustalla.

Rangaistavuus nousi etualalle sen sijaan, että yritettäisiin auttaa tai tehdä ihmisten elämästä sellaista, ettei sen tyhjyyttä tarvitsisi täyttää addiktiolla.

Samuli Niittymäen kirjoittama ja konseptoima Plup Plup – Two Water Bottles esittelee näyttelijän nappisilmäisenä ja pitkäviiksisenä Splinter-rottana, joka on valittu toteuttamaan tätä koetta. Esitys ottaa kaiken irti Niittymäen fyysisyydestä, mikä ei todellakaan ole ihan vähän.

Tunnin ja vartin mittaisessa esityksessä rottakokeen koekaniiniksi valittu Niittymäki raahaa raajojaan, tekee helvetillisen jumpan, laulaa karaokea. Vieroitusoireet, krampit ja pistokset valtaavat näyttämön. Addiktoituneelle päihde korvaa läheisin ihmisiin kiinnittymisen.

Niittymäki puhuu rottakieltä, jota välillä tulkataan käännössimulaattorin avulla suomeksi, joten katsojan fokus pysyy koko ajan enemmän fyysisyydessä. Rotan tilanteeseen annetaan koelaboratoriomaista etäisyyttä ja käännetään monet ihmisruumiin groteskeina pidetyt asiat hellyttäviksi.

Esimerkiksi rotan itsetyydytyssessio tuntuu härskiyden sijaan suloiselta. Ruumiin haavoittuvaisuus, sen nesteet ja kontrolloimattomuus ovat niitä todellisia elonmerkkejä muutoin epäinhimillistetyissä oloissa.

Ehkä teatterikin, nykyisen kaltaisena tuontantolaitoskoneena, on näyttelijöille sellainen?

Niittymäki on näyttelijänä aivan omanlaisensa, mutta jos vertailukohtia hakee, niin hänen soolonsa muistuttaa ehkä Nya Rampenin näyttelijäntyönkokeita tai Juha Valkeapään sooloja, joissa on menty niin ikään pimeyden ja maskuliinisuuden syövereihin intensiteetillä.

Monipuolinen Niittymäki on viime vuosina tehnyt näyttelijyyttä ja teatteria koettelevia teoksia, joissa fiktiivinen rooli ei pysy fiktion maailmassa.

Kuten muun muassa Bouvard ja Pécuchet sekä Kiasma-teatterissa esitetty Amor Fati, jossa hän esitti erokriisin keskellä itseään uudestaan kokoavaa Brad Pittiä. Osin sama työryhmä on ollut neuvonantajana Plup Plupissa.

Plup Plupissa katsoin hyvin paljaasti sitä, mitä näytteleminen oikeastaan voisi olla (ehkä paljon enemmän kuin se nykyään on?). Sitä, miksi se juuri ruumiillisuutensa vuoksi antaa mahdollisuuksia empatiaan, rajojen rikkomiseen ja järisyttäviin kohtaamisiin.

Pian koeoloihin asettuu jo toinen rotta, jonka huumetrippien vain annetaan tapahtua. Suojelusenkelistä lauletaan, mutta ei sitä näy. Esityksessä kuultu Hamletin monologi saartaa mieleni ja imee sen loputtomaan epäilyyn, kosmiseen yksinäisyyteen, pimeyteen.

Huumeaddiktion kautta rottakoe esittää yhtä aikaa työnarkomaniaa kuin syrjäytyneisyyttä.

Rotassa on hylkiö ja ehkä joku, joka on uransa huipulla. Kaleidoskooppimainen esitys ei naulaa poliittisia teesejään ennalta-arvattavasti. Esitys ei ratkaise mitään, mutta teatterin voimapisteeseen se osuu.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat