Helsingissä on talo, jolla on erikoinen historia: Valtaapitävät miehet rakensivat linnakkeen, mutta naiskirjailijat ottivat tilan omakseen - Kulttuuri | HS.fi

Kirjailija, kääntäjä Helmi Krohn työskentelemässä kotonaan Ludviginkadulla. – Omat huoneet -kirjan kuvitusta.

Toive omasta rauhasta

Kun Suvi Ratinen tutki 1900-luvun alun suomalaisten naiskirjailijoiden työskentelyoloja, hän huomasi, että omaa rauhaa oli vaikea löytää edes Helsingin ylellisimmästä asuintalosta.


27.11.2021 2:00 | Päivitetty 27.11.2021 6:21

Vaikka neliöitä Helsingin Merikadulle vuonna 1900 valmistuneen Merilinna-talon asunnossa oli parisataa, siitä ei liiennyt omaa huonetta Helmi Krohnille, ahkeralle satu- ja lehtikirjoittajalle, prosaistille ja suomentajalle.

Krohn (1871–1967) työskenteli makuuhuoneen nurkassa, kun taas hänen puolisollaan, suomen kielen ja kirjallisuuden professori Emil Nestor Setälällä oli omassa, tilavassa työhuoneessaan jopa oma vessa.

”Tuntuu aivan siltä kuin nyt vasta saisin oman kodin”, Krohn kirjoitti erottuaan Setälästä 1913 ja muutettuaan tyttäriensä kanssa vuokra-asuntoon Ludviginkadulle.

Hän on yksi kymmenestä 1900-luvun alussa Suomessa vaikuttaneesta naiskirjailijasta, joiden elämää ja tuotantoa arkistotutkija, kirjailija Suvi Ratinen käsittelee tuoreessa Omat huoneet -tietokirjassaan.

Esiin nostettuja naisia yhdisti yksi ja sama asia: toive ja tarve rauhallisesta työskentelytilasta.

Suvi Ratinen työskenteli vuosia arkistotutkijana SKS:n kirjallisuusarkistossa ja tutustui suomalaisten naiskirjailijoiden elämään ja työhön.

Kaikki Omien huoneiden naiset edustavat suomalaisten naiskirjailijoiden toista sukupolvea. Ennen heitä olivat julkisuuteen murtautuneet jo muun muassa Minna Canth (1844–1897) ja Theodolinda Hahnsson (1838–1919).

Aiheisiinsa Ratinen (s. 1977) oli tutustunut jo 2000-luvun alussa kirjallisuudenopinnoissaan, samoin niiden jälkeen työskennellessään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa tutkijana.

”Graduuni Aino Kallaksesta luin hänen päiväkirjojaan, myöhemmin tutustuin L. Onervan kirjeisiin. Kummistakin teksteistä nousi esiin toistuva valitus surkeista työoloista”, Ratinen kertoo.

”Ne taas toivat mieleeni Virginia Woolfin klassisen esseen Oma huone (1929), jossa hän antaa tarkat, konkreettiset keinot siihen, että naisten ääni pääsisi paremmin kuuluviin kirjallisuuden historiassa.”

Kas näin: Tarvitaan välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta. (Suom. Kirsti Simonsuuri)

Miten tämä mahtoi toteutua 1900-luvun suomalaisten naiskirjailijoiden elämässä, Ratinen alkoi pohtia.

”Olin tottunut nuorena ajattelemaan, että Suomi oli jo varhain sukupuolten tasa-arvon mallimaa. Kallaksen ja Onervan valitus oli kuitenkin sen kanssa vahvassa ristiriidassa. Ajattelin, että aihetta olisi mielenkiintoista perata.”

Ratinen alkoi käydä läpi muiden saman ajan naiskirjailijoiden elämäkertoja ja arkistomateriaalia ja etsiä huomioita nimenomaan työhuoneista ja työskentelyoloista.

”Viisitoista vuotta siihen meni”, hän sanoo. Rinnalla kulki päivätyö arkistossa, samoin alkava ura prosaistina: esikoisromaaninsa Matkaystävä hän julkaisi 2019, toisen romaanin Hyvä tarjous alkuvuodesta 2021.

Lopulta koossa oli kymmenen suurin piirtein toistensa aikalaista: Aino Kallas, Helmi Krohn, Anni Swan, Maria Jotuni, Elsa Heporauta, Hilja Haahti, Maila Talvio, Hella Wuolijoki, L. Onerva ja Ain’Elisabet Pennanen.

Osa oli ystäviä, osa jopa sukulaisia keskenään. Oli myös opettaja-oppilas-suhteita ja etenkin paljon samoja 1900-luvun alun, itsenäistymisen ja sotien kokemuksia.

”En sanoisi, että he muodostivat naisverkoston, mutta jonkinlaisen kudelman kyllä. Kaikki tiesivät toisistaan, kaikki kuuluivat ajan kirjoittavien naisten kärkikaartiin”, Ratinen arvioi.

Omat huoneet kasvaakin huomattavasti ohi pelkän työhuoneiden kuvailun. Kymmenessä kirjailijatarinassa Ratinen rakentaa kuvaa pioneeri-naiskirjailijoiden elämästä ja työstä, joka 1900-luvun alussa oli yhä mahdollinen lähinnä hyvin toimeen tuleville.

Työläisnaisilla ei juuri ollut mahdollisuutta kirjoittaa – heidän osansa oli pikemminkin piikoa kulttuuriperheissä, joiden kirjoittava äiti tarvitsi apua kodin- ja lastenhoitoon.

Mutta muuttui se keskiluokkainenkin Suomi. Kaupungistuminen vahvistui, ja naisten laajentuva työskentely muutti asumisihanteita ja perherakenteita, myllersi arvojakin.

Otettiin esimerkiksi enemmän avioeroja, niin kuin Helmi Krohn, joka 1913 kyllästyi elämäänsä professorin puolisona.

Monet muutkin kirjoittavat naiset halusivat asua itsekseen, mutta se ei ollut helppoa: itsenäisille naisille (jotka eivät olleet palvelijattaria) ei yksinkertaisesti ollut sopivia asuntoja.

L. Onerva oli ennen avioliittoaan säveltäjä Leevi Madetojan kanssa jatkuvassa asuntopulassa, samoin häntä vielä köyhempi Ain’Elisabet Pennanen, jonka koko tuotanto on kirjoitettu alati vaihtuvissa vuokrahuoneissa.

Kirjailija L. Onerva kotonaan, kirjojensa ympäröimänä 1910-luvulla. – Kirjan kuvitusta.

L. Onervaa kuvattiin läpi elämän hänen vakiopaikallaan, työpöydän ja papereiden ääressä. – Kirjan kuvitusta.

Helppoa oman tilan ottaminen ei aina ollut muillekaan, vaikka varaa olisi ollut. Monilla naiskirjailijoilla oli toki mahdollisuus matkustella tai ainakin irtautua hetkeksi, mutta kohteet olivat usein erikoisia.

Kun Aino Kallas, kolmen pienen lapsen äiti, vietti 1908 kolme kuukautta Nummelan parantolassa keuhkotautiepäilyjen takia, hän kutsui sitä myöhemmin ”vedenjakajaksi” urallaan: nyt selvisi, miten hän oikein halusi kirjoittaa.

Aino Kallas

Myöhemmin hän vetäytyi kirjoittamaan hotelleihin, ja Helsingin Kaisaniemen Hospizista tuli tukikohta vuosikausiksi. Vaikka kirjailija asui perheineen hulppeissa huviloissa ja huoneistoissa Lontoon Viron-suurlähettilään residenssiä myöten, työrauhaa piti kuitenkin hakea kodin ulkopuolelta.

Sudenmorsiankin viimeisteltiin 1928 Hospizin viidennessä kerroksessa, alkovillisessa kulmahuoneessa: ”Telefoni kiinni, ovi kiinni. Aivoni kuin tulessa. Söin milloin ja mitä sattui, marjoja, rapuja”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Maria Jotuni puolestaan kirjoitti kesäisin yksin Töölön-kodissa lähetettyään puolisonsa, kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen ja kaksi poikaansa huvilalle Tuusulaan.

Äiti kyllä murehti eroa lapsistaan ja lähetti kirjeitse terveisiä ja ohjeita, mutta pääsi toisaalta mahtavaan työvireeseen. Hän pysytteli sisällä päiväkausia, joi kahvia ja poltti tupakkaa, yllään ”tukeva kotipuku, aamuviitta, villapaita ja 2 paria paksuja villasukkia”.

”Ihan kuin nykyäänkin, kirjailijat tarvitsivat hiljaisuutta, tilaa keskittyä”, Suvi Ratinen miettii.

”Kaikilla tämän otoksen kirjailijoilla tuntuu olleen tarve aistiärsytysten minimoimiseen, jotta pääsisi eroon muista mielessä pyörivistä asioista.”

Äärimmillään tämä oli ehkä Hella Wuolijoella, kun hän vietti 16 kuukautta vankilassa: ensin Valtiollisen poliisin sellissä, sitten Katajanokan lääninvankilassa, välillä teloitustakin odottaen.

Vaikka kopin kapealla laverilla oli epämukava nukkua, myönteistä oli Wuolijoesta se, että nyt saattoi kerrankin kirjoittaa rauhassa. Syntyi Niskavuori-näytelmiä, muistelmia, suomennoksia.

”Sellissä ei juuri ollut ääniä tai tavaroita, ja se pani tarkentamaan muistoihin ja yksityiskohtiin”, Ratinen kertoo. ”Kun Wuolijoki sai termospullon, hän kirjoitti sille oodin.”

Hella Wuolijoki 1937 Lontoossa.

Oli niitäkin, joille työskentely kotona onnistui, vieläpä kumppanin kanssa.

Idyllisimmin Omat huoneet kuvaa Anni Swanin ja Otto Mannisen, kahden kirjoittavan ihmisen tuotteliasta avioliittoa.

Swan oli tottunut omaan tilaan jo lapsuudessaan Lappeenrannassa, missä isä, opettaja ja sanomalehdenkustantaja C. G. Swan, suunnitteli huvilaansa omat huoneet kaikille yhdeksälle tyttärelleen.

Mennessään 32-vuotiaana naimisiin runoilijan ja kielentutkijan Otto Mannisen kanssa Anni Swan oli jo itsellinen, opiskellut ja satukirjailijana mainetta saanut nainen. Työ ei loppunut perheen kasvaessakaan: Swan kirjoitti, toimitti Pääskynen-lastenlehteä ja suomensi satuja ja muuta kirjallisuutta.

Näin hän teki perheen vaihtuvissa vuokra-asunnoissa Helsingissä, samoin kesähuvila Kotavuoressa Kangasniemellä, missä Manniset asuivat välillä vuoden ympärikin, pitivät kotieläimiä ja kasvattivat syötävää.

Silti jäi aikaa myös kirjoittaa: ”Meillä on molemmilla on kirjoituspöytämme aivan lähetysten”, Swan kirjoitti vanhemmilleen 1915. ”Ei näytä siltä kuin Otolla olisi kovinkaan tylsää.”

Kesäkoteja maalla oli myös monilla muilla ajan kirjailijoilla, ja jotkut niistä muodostivat huvilayhdyskuntiakin.

Tuusulanjärven rannalla oli useita taiteilijakoteja, ja Ristiinassa sijaitsivat lähekkäin sekä Helmi Krohnin Kallioniemi että Heporautojen Huuhoniemi: sen saunakamarissa Elsa Heporauta kirjoitti huivi päässä omaelämäkerrallista romaanitrilogiaa Ursula Keivaara (1929–30).

Merilinna Helsingin Ullanlinnassa. – Kirjan kuvitusta.

Aivan erityinen naiskirjailijoiden työskentelyn kannalta oli korskea, 1900 valmistunut Merilinna-kerrostalo Helsingin Ullanlinnassa.

Suvi Ratisen tutkimista kymmenestä naiskirjailijasta siellä asui ja työskenteli Helmi Krohn, Aino Kallas, L. Onerva ja Hella Wuolijoki.

”Se oli minulle yllätys”, Ratinen sanoo.

Helmi Krohn asui talossa, koska puoliso E.N. Setälä kuului sen rakennuttajiin, L. Onerva asui siinä 1909 alivuokralaisena, ja Hella Wuolijoki puolestaan osti vaurastuttuaan 1917 upean huoneiston, jossa asui muutaman vuoden. Kallas muutti taloon 1950-luvulla 75-vuotiaana, Ruotsin pakolaisvuosien jälkeen.

Suvi Ratisesta tässä kaikessa on symboliikkaa, joka liittyy siihen, miten naiset ottivat tilaa aikansa yhteiskunnassa. Tavallaan se myös hämmentää Professorien taloksi kutsutun rakennuksen historiaa.

”Merilinna oli linnake, jonka valtaa pitävät miehet rakennuttivat itselleen ja perheilleen”, hän sanoo. ”Siellä asuneiden naisten ratkaisut haastoivat kuitenkin rakentamista ohjanneet ihanteet.”

”Helmi Krohn lähti talosta ja avioliitosta, kun ei saanut tilaa itselleen”, Ratinen muistuttaa.

Salme Setälän laatimasta pohjapiirustuksesta käy ilmi, miten Helmi Krohnin perhe jakoi ja käytti Merilinnan asunnon tiloja. Oli suuri sali, ruokasali, lastenkamari ja kyökki, jojnka taakse kytkeytyi palvelijan huone. Isällä oli tehtäviään varten työhuone ja kirjasto, äidillä makuuhuoneesta erotettu työnurkka. Piirroksessa näkyy myös naapuriasunto, jonka yhdessä huoneessa L. Onerva asui vuokralla vuosina 1909–1911. – Kirjan kuvitusta.

”Omalla avioerollaan ja romaanilla Mirdja kohua herättänyt L. Onerva taas otti vastaan rakastajansa Eino Leinon vierailuja professori Setälän seinän takana. Toisaalta hän joutui hengissä selvitäkseen myymään huonekalujaankin. Naisen itsenäisyys oli myös köyhää ja karua.”

”Eikä Hella Wuolijokikaan ollut mikään Merilinnan tyyppiasukas: äkkirikastunut sosialisti-liikenainen vanhojen sukujen ja oikeistolaisten professorien, poliitikkojen ja kenraalien seassa.”

Suvi Ratinen: Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Tammi. 240 s.

Kommentti: Kävivätkö Aino Kallas ja Virginia Woolf lounaalla?

Alkusysäyksen Omiin huoneisiin antoi Virginia Woolfin (1882–1941) essee Oma huone, mutta Suvi Ratinen ei saanut selville, oliko kukaan sen kymmenestä kirjailijasta tekstiä lukenut.

Se olisikin vaatinut heiltä englannintaitoa, sillä vaikka essee A Room of One’s Own ilmestyi alkukielellä jo 1929, ruotsinnos syntyi vasta 1958, saksannos 1978 ja suomennos 1980.

Toki monet kirjailijat olivat kielitaitoisia ja näköala eurooppalaiseen kulttuuriin laaja, esimerkiksi suomentajan työn myötä.

Ratinen kertoo myös löytäneensä sieltä täältä vinkkejä siitä, että sekä Woolf että Oma huone olisi voitu tuntea. Kun Valtiollinen poliisi tutki 1943 Hella Wuolijoen kirjahyllyjä, sieltä löytyi tytär Vappu Tuomiojan mukaan ”Woolfin teos”. Ehkä Oma huone?

”Myös Viljo Tarkiaisella, kirjallisuuden professorilla, on vaimoaan Maria Jotunia koskevissa muistiinpanoissa teksti, jonka nimi on spesifisti Maijan huone. Se voisi viitata Woolfiin”, Ratinen pohtii.

Konkreettinen yhteys Woolfiin oli Aino Kallaksella (1878–1956), joka asui suurlähettiläspuolisonsa kanssa vuosia Lontoossa 1920-luvulla ja on kirjoittanut tästä päiväkirjoissaankin: maininta löytyy niin Majakasta (1927) kuin Orlandosta (1928).

Jälkimmäisen ensimmäistä lukua Kallas piti ”suurena taiteena”, loppua ”abstraktina haihatteluna”.

Orlandossa on Ratisen mielestä kuitenkin yhtymäkohtia Kallaksen Lontoossa kirjoittamaan Sudenmorsiameen (1929), kuten muodonmuutoksilla leikittely.

”Sitä paitsi Woolf kirjoitti päiväkirjassaan 2.11.1929, juuri Oman huoneen julkaistuaan, näin: Kirjaani oli myyty monta kappaletta & lisäksi madame Kallas kutsui minut lounaalle”, Ratinen kertoo.

Tapaamisen toteutumisesta ei kummankaan päiväkirjassa ole mainintaa, eikä Ratinen muualtakaan löytänyt siitä tietoa.

Mitenköhän on? Käytiinkö lounaalla? Kahdestaan vai isommassa seurueessa? Olisipa kiinnostavaa tietää.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat