Silvotuista ruumiista tuli osa arkista tv-iltaa, mutta kuolema on viihdyttänyt ennenkin – Tämän takia nautimme äärimmäisestä väkivallasta - Kulttuuri | HS.fi

Väkivallan vihollisen ystävät

Katsojat haluavat nähdä veristä tappamista, koska toimintaelokuvat antavat tunteen maailman hallitsemisesta, toimittaja Tero Kartastenpää kirjoittaa.

Liam Neesonin hahmo tappaa kymmeniä ihmisiä elokuvassa Taken.

13.11. 2:00 | Päivitetty 13.11. 9:26

En siedä väkivaltaa, mutta odotan, että pääsen katsomaan äärimmäisen väkivaltaisia elokuvia.

Parhaissa ammukset repivät kehon punertaviksi lihakimpaleiksi ja pommit räjäyttävät ruumiit riekaleiksi.

En oikein jaksa huolestua itsestäni varsinkaan, kun niin moni muu on huolestunut puolestani.

Elokuvatutkija Stephen Prince väitti kirjassaan Screening Violence (2000), että elokuvaväkivalta kyllä herättää katsojassa kaikenlaisia tuntemuksia, mutta ei katharsista, palauttavaa helpotusta. Sen takia pitäisi olla varuillaan – väkivaltakuvauksista ei ehkä pääse eroon.

Ultraväkivaltaiset elokuvat käyttävät Princen mukaan kahta esteettistä keinoa: yksityiskohtaisesti esitettyä silpomista ja näyttävästi leikattuja ja hidastettuja toimintakohtauksia.

Näitä hetkiä minäkin odotan toimintaelokuvilta.

Vuosikymmen toisensa jälkeen kysymys kuvien psykologisesta vaikutuksesta pompsahtaa esiin aina uudelleen. Tänä syksynä sitä on esitetty, kun lapsetkin ovat innostuneet katsomaan tappopelisarja Squid Gamea.

Niin, tuleeko väkivallan katsojasta väkivaltainen.

Liam Neesonin kostoelokuvat ovat kuin kallein mikroateria: halvahkoja ja tyydyttäviä yksin ahmittaviksi.

Takenissa Neesonin esittämä perheenisä tappaa puolentoista tunnin aikana 35 ihmistä. Mukaan ei ole laskettu niitä tyrmättyjä hahmoja, joiden niskan ei kuulla raksahtavan.

Takenin (2008) menestyksen jälkeen irlantilaisnäyttelijä, 69, on esittänyt lukuisissa elokuvissa ”perinteistä”, nykymaailmaa inhoavaa miestä. Kommunikaatiossa huono mutta väkivallassa hyvä mörisijä joutuu elokuvasta toiseen surmaamaan puoliväkisin pahoja ihmisiä.

Neesonin hahmo on tappanut tusinoittain uusia vihollisia junassa (The Commuter), lentokoneessa (Non-Stop), mökillä (Run All Night) ja kylpylässä (Taken 2).

Hän on lahdannut poikansa huumekuoleman aiheuttajia (Cold Pursuit) ja huumekartellin vainoaman lapsen etsijöitä (The Marksman).

Neeson-leffat ovat olleet palauttamassa toimintaelokuvaa sen 1970-luvulla syntyneeseen kovaotteiseen perinteeseen. 1980-luvulla tärkeintä oli muskelikehon ihaileminen, sittemmin Matrixin tyylinen tehosteilla korotettu fantasiatoiminta, nyt jälleen nyrkinmakuinen yhteiskuntakritiikki.

Mies ja kone yhdistyvät, kun sankari käyttää vuorotellen autoa ja asetta.

Lajityyppi on kiertänyt kehänsä kiinni: Clint Eastwood, 91, Sylvester Stallone, 75, Arnold Schwarzenegger, 74, ja Bruce Willis, 66, listivät jälleen pahiksia elokuvissa, joissa uutta on vain hahmojen vanhuus.

Niissä elämää nähnyt ja siitä vieraantunut mies yltyy vielä kerran esittelemään ylivoimaista raakuuttaan.

Willisistä tuli megatähti, kun hänen esittämänsä rähjäinen poliisi ampui saksalaisterroristeja Die Hardissa. Kengätön hahmo juoksi lasinsiruihin, joiden tuoma kipu välittyi selkeästi.

Tappojahtia pilvenpiirtäjässä pidetään yhtenä parhaimpana toimintaelokuvana, mutta tuosta täydellisestä väkivaltakuvauksesta on jo 31 vuotta.

Suoratoistopalveluelokuviin viime vuosina vajonnut Willis yritti elvyttää vielä kerran vähäpuheista sankariaan elokuvassa Death Wish (2018). Se oli yksi viime vuosien inhottavimmista toimintaelokuvista.

Bruce Willisin esittämä lääkäri oppii, että aseilla ratkaistaan ongelmat nopeasti elokuvassa Death Wish.

Elokuva on lämmittely kirjasta ja elokuvasarjasta julmalta 1970-luvulta. Alkuperäinen Väkivallan vihollinen alkoi pohdiskelulla väkivallan oikeutuksesta, mutta siirtyi nopeasti silmittömään räiskintään.

Uudisversiossa Willisin esittämä lääkärihahmo menettää uskonsa perheensä tuhonneiden miesten saamiseen oikeuden eteen ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä, kuten tapana on.

Hahmo käyttää lääkärin taitojaan aiheuttamaan maksimaalista kipua. Sitten hän iloitsee, kun vihollisen pää murskautuu.

Kankeiden miesten voimanäytöksissä ei tarvita hidastuksia.

Väkivaltainen liike, toiminta, on aina ollut osa elokuvaa.

Jo varhaisessa mykkäseikkailussa Suuressa junaryöstössä (1903) miestä hakataan päähän ja ruumis heitetään ulos junasta. (On tosin helppo nähdä, että näyttelijä vaihtuu kohtauksessa nukeksi.)

Omaksi lajityypikseen toimintaelokuvat kuitenkin vakiintuivat vasta, kun Yhdysvalloissa vapauduttiin studiokauden moraalirajoitteista. Bonnie ja Clyden (1967) tohjoksi ampumista ei tarvinnut enää kaunistella.

Vietnamin sodan aikaan tuli oleelliseksi näyttää myös väkivallan kauhea ja ruma puoli.

Kuolemasta tuli samalla ylvästä koreografiaa, jossa näyttelijöiden vaatteisiin piilotettujen tekoverellä täytettyjen kondomien posauttelua kuvattiin useilla kameroilla ja rytmitettiin nopeilla leikkauksilla ja hidastuksilla.

1980-luvulla yleistyivät slasher-elokuvat, joissa teurastamista seurattiin ihohuokosten tasolta. Usein miestappaja jahtasi naisuhreja, joista viimeinen päihitti sadistin. Lajityyppi tuomittiin laajasti ja sen uskollista fanikuntaa pidettiin sairaana.

Nykyään slasher-kuvasto on osa arkista tv-iltaa. On vaikeaa keksiä tapaa, jolla nordic noir -sarjoissa ei olisi pilkottu ruumiita katsojan innon ylläpitämiseksi.

Uusissa supersankarielokuvissa väkivalta on tärkein toiminnan muoto, mutta tehostetekijät ovat kehittäneet keinot pitää ikärajoja alhaisina. Lyöntejä kohdistetaan ei-ihmisiin ja hakkaaminen on veretöntä, ihan kuin veren poistaminen tekisi väkivallasta vähemmän väkivaltaista.

Räjähtävät verikondomit ovat lopulta rehellisempiä kuin valomiekat.

Väkivallan vaikutusta katsojaan alettiin tutkia 1930-luvun raakojen gangsterileffojen aiheuttaman moraalipaniikin jälkeen.

Väkivaltakuvaston vaikutuksista on tutkimuksissa löydetty merkkejä, mutta ne ovat vähäisiä ja koskevat vain pientä osaa katsojista.

Vaikka Kauriinmetsästäjän (1978) venäläinen ruletti on yksi kaikkein aikojen ahdistavimpia kohtauksia, se todella rohkaisi kymmeniä ihmisiä pelaamaan asepeliä, jossa häviäjä ampuu revolverilla itseään. Kaikille onni ei ollut suotuisa.

Tosielämään tihkunut väkivalta saa paljon huomiota, ja esimerkiksi kouluampumisille on etsitty helppoa selitystä populaarikulttuurista.

Oleellista on katsojan ympäristö ja sen suhtautuminen fyysisiin ratkaisukeinoihin.

Väkivalta korealaissarjassa Squid Gamessa saattaa vaikuttaa eniten lapseen, jonka kodissa väkivaltaiset ratkaisut hyväksytään, sanoi mediakasvatuksen asiantuntija Paula Aalto haastattelussa lokakuussa.

Pari vuosikymmentä sitten Liam Neeson sai Oscar-ehdokkuuden hieman toisenlaisen väkivaltaelokuvan pääroolista.

Schindlerin lista (1993), jota pidettiin holokaustin kauheudet paljastavana merkkidraamana, nosti keskustelun siitä, mikä on oikea reaktio väkivaltaan valkokankaalla.

Liam Neesonin esittämä Oskar Schindler pelastaa juutalaisia kuolemalta Steven Spielbergin ohjaamassa Schindlerin listassa.

Yhdessä kohtauksessa juutalaisinsinööri listaa saksalaisille syitä, miksi keskitysleirin rakennus pitää purkaa. Herr Kommandant keskustelee asiasta ja määrää, että hermostunut nainen pitää ampua rakennuksen edessä.

Sotilas teloittaa naisen niskalaukauksella ja tämä kaatuu kuolleena maahan.

Kohtaus nauratti nuoria katsojia kalifornialaiskoulun elokuvanäytöksessä vuonna 1994. Naurajat ajettiin ulos teatterista.

Nuoret selittivät lehtijutuissa, että kaatuminen yksinkertaisesti näytti hassulta.

Naurua voi tulkita empatian puutteena, mutta myös hämmentyneenä reaktiona yllättäviin tapahtumiin.

Joidenkin tutkimusten mukaan uhrin kärsimystä kuvaavien kohtausten pitäisi hillitä katsojan aggressiivisuutta. Katsojat kokevat kipua näyttävät elokuvat paljon väkivaltaisemmiksi kuin yhtä rajut elokuvat, joissa kitumista ei juuri kuvata.

En edelleenkään katso mielelläni kuin korkeintaan otteita Schindlerin listasta, mutta olen katsonut lukuisia kertoja Steven Spielbergin saman vuoden toisen ohjauksen, huvipuistoelokuvan Jurassic Parkin (1993).

Siinä suurliskot syövät ihmisiä elävältä, mutta ei se ole kovin kauhistuttavaa. Pelottavinta on, kun liskon askeleet heiluttavat vesikuppia.

Väkivallan viehätyksen takana on toivo kaaoksen hallinnasta.

Toimintaelokuvat pohjaavat tahtoon. Päähenkilöt ryhtyvät poikkeuksellisiin toimiin palauttaakseen maailman toivottuun tilaan, elokuvatutkija Harvey O'Brien kirjoittaa teoksessaan Action Movies (2012). Kuvataan kriisi ja reaktio siihen.

Hölmöimmillään se tarkoittaa, että diplomatiaan kyllästynyt Yhdysvaltain presidentti alkaa ratkoa kriisiä konetuliaseella Air Force Onessa (1997). Lopuksi Harrison Fordin esittämä johtaja potkaisee venäläisseparatistin ulos lentokoneesta.

Nautinto syntyy, kun katsoja näkee hahmon kykyjä testattavan toiminnassa, jota voi seurata kuin tanssia. Liikkeeseen ohjataan suhtautumaan empaattisesti: katsoja työnnetään kokemaan mukana.

Yksinkertaisin esimerkki ovat kohtaukset, joissa päähahmoa potkaistaan jalkoväliin. Kipu saattaa välittyä kankaan yli nivusiin.

Uusissa toimintaelokuvissa, kuten Bruce Willisin Death Wishissä, näytetään tilanteita, joita on paljon kivuliaampaa katsella kuin kidutusta.

Kaikista kauheimpia ovat kohtaukset, joissa tuleva väkivalta perustellaan.

Hehkuvat ydinperheotokset ovat luontevia kuin pornoelokuvien seksiin johdattavat kohtaukset.

Takenissa isä kuvittelee aikuistuvan tyttärensä edelleen lapseksi, joka tykkää pehmoeläimistä. Viaton isin tyttö ”menetetään”, kun tämä lähtee matkalle vaaralliseen ulkomaailmaan.

Toimintaelokuvien ydinperheet ovat siirtyneet fantasiatasolle, jossa miehen tehtävä on edes yhden kriisin ajan selkeä: naisten ja lasten suojeleminen.

Päähahmot ovat usein epäonnistuneet arki-isinä, mutta heidän onnekseen perhettä uhkaa väkivalta.

Liam Neesonin hahmo intoutuu puheliaaksi, kun hän keskustelee kännykällä kidnappaajille.

”Tapan teidät.”

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat