Erik Bergman yhdisti älyllisyyttä runollisuuteen – HKO:n konsertti osoitti, että modernistisäveltäjän juuret olivat kansallisromantiikassa - Kulttuuri | HS.fi

Erik Bergman yhdisti älyllisyyttä runollisuuteen – HKO:n konsertti osoitti, että modernistisäveltäjän juuret olivat kansallisromantiikassa

Helsingin kaupunginorkesterin soittamien teosten aikajana kattoi 110 vuotta sitten syntyneen Bergmanin koko aktiivisen säveltäjäkauden.

Säveltäjä Erik Bergman 90-vuotispäivänsä aikoihin marraskuussa 2001.

25.11. 13:42

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 24.11. Nils Schweckendiek, kapellimestari, Pasi Pirinen, trumpetti, Helsingin kamarikuoro, Eleriin Müüripeal, kuoron valmennus. – Bartók, Bergman, Seppo Pohjola.

Modernistisäveltäjä Erik Bergmanin (1911–2006) syntymästä on tullut tänä vuonna kuluneeksi 110 vuotta. Sen kunniaksi HKO soitti viisi teosta, joiden aikajana kattoi Bergmanin aktiivisen säveltäjäkauden.

Varhaisin teos oli 1945 syntynyt haikean lyyrinen kuorolaulu Sommarnatt, joka kertoi, että Bergmanin juuret olivat kansallisromanttisessa perinteessä.

Psalm-kuorolaulussa (1959) Bergman on astunut uuteen moderniin vaiheeseen, mutta säilyttänyt Sommarnatt-laululle ominaista polyfonista äänenkuljetustekniikkaa. Uuden ajan mausteeksi tulivat ekspressiiviset ja tiheät, dissonoivat sointupylväät.

Hommage à Béla Bartók -laulusta teksti on kadonnut. Jäljellä on vain Béla-nimestä johdetut säveltasot johdannaisineen. Tämä päätepiste on kuoromusiikkia kaikkein moderneimmillaan, perinteisen kuorolaulun antiteesi.

Koko Hommage kuulosti lähinnä erikoiselta ja epämukavalta äänenavausharjoitukselta. Helsingin kamarikuoro osoitti hallitsevansa myös modernit äänenmuodostuskonstit.

Simbolo-orkesteriteosta vuodelta 1960 on pidetty abstraktina intellektualismin edustajana. Niin rationaalis-matemaattisia kuin Simbolon modernit rakenneratkaisut ovatkin, teoksessa on myös oma viileän ekspressiivinen runollisuutensa.

Nils Schweckendiek rakenteli rauhallisin ja selkein ottein välkehtivän mosaiikkimaisen, usein pisteellisen sointikentän, joka hahmottui pikemminkin soivana staattisena ja avarana tilana kuin eteenpäin suuntautuvana liikkeenä.

Fantasia trumpetille ja orkesterille (2003) on Bergmanin opusluettelon viimeinen teos. Pasi Pirinen taituroi sen trumpettisoolon improvisatorisen leikkisästi.ja rennosti.

Lyömäsoitinten säestyksen päristyttämä ensiosa oli kuin groteski marssi. Toinen, Pastorale-osa soi alkoi hämyisän väsähtäneesti ja muuttui urbaaniksi jazz-henkiseksi tunnelmoinniksi, jossa huilu ja alttohuilu liittivät trumpettisooloon pehmeän runollisen värin. Miles Davisin Kind of Blue -albumi tuli soolosta mieleen.

Kolmannessa, eksoottisessa osassa säestäjiksi vaihtuivat jälleen pelkät säveltäjälleen rakkaat lyömäsoittimet. Finaali oli vitsikäs taiturikimara, joka naurattikin.

Konsertissa sai kantaesityksensä Seppo Pohjolan mielikuvituksekas ja rytmikäs Juuret, jonka nousuissa säveltäjä käyttää suuren sinfoniaorkesterin resursseja mahtipontisesti pauhaavaan ja parodiseen myöhäisromanttiseen tyyliin.

Oskar Merikannon suloinen Valse lente on Pohjolalle pakkomielteenomaisesti soiva korvamato, josta hän ei pääse millään eroon – ei, vaikka haluaisi. Huipennuksessa oli Ravelin La Valse -teoksen demonisia tuhotunnelmia.

Konsertin aluksi Schweckendiek maalaili lavean värikkäästi ja salaperäisesti Bartókin varhaisen Neljä orkesterikappaletta -teoksen elegisiä ja pahaenteisiä sävelmaisemia.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat