Romaani
Marissa Mehr: Rusalka. Siltala. 312 s.
Vuonna 1900 tšekkiläinen säveltäjä Antonín Dvořák sävelsi oopperan Rusalka. Siinä vedenneito Rusalka rakastuu prinssiin. Vedenneito toivoo pyrstönsä tilalle jalat, mutta menettää toiveen vuoksi äänensä.
Samankaltainen juonikuvio kuin H. C. Andersenin Pienessä merenneidossa siis.
Marissa Mehrin toinen romaani ottaa nimensä oopperalta. Rusalka sijoittuu oopperamaailmaan aivan kuten Mehrin esikoisromaani Veristen varjojen oopperakin.
Rusalkassa vedenneitoihin rinnastuu Anna, joka on toinen kirjan päähenkilöistä. Anna kulkee elämän ja kuoleman rajalla ja tiputtelee välillä jopa suomuja. Maagiset elementit tuovat romaaniin sadun tuntua. Kerronta on huumaavimmillaan, kun Annan luvuissa päästään yliluonnollisiin hetkiin.
Rusalka on tällöin hetken kallellaan fantasiaan, jopa niin, että oikein odottaa sen kaatuvan rajan yli kokonaan kohti myyttien maailmaa.
Uskallus ei kuitenkaan ihan riitä. Realismi voittaa.
Alkuasetelma on herkullinen. Kapellimestari ja säveltäjä Gerard lähtee toiselle puolelle Eurooppaa entisen rakastajansa hautajaisiin. Hautajaiskutsu on siinä mielessä erikoinen, että vainaja on itse allekirjoittanut kortin.
Toisaalla oopperan kuiskaaja Anna sairastaa aggressiivista syöpää, jonka vuoksi lääkäri on määrännyt hänet saattohoitoon. Anna odottaa kuolemaansa, eikä edes muista, kenelle on lähettänyt kutsuja hautajaisiinsa.
Miten näiden kahden menneisyys kietoutuu kirjassa yhteen? Ja kuinka heidän kohtaamisensa käy?
Kun Anna kokee yllättäen ihmeparantumisen, tarina tuntuu kääntyvän vieläkin kiinnostavammaksi. Miten kuolemaa odottanut ihminen oppii taas elämään?
Rusalka ei kuitenkaan ihan yllä siihen, mitä ensimetrit lupaavat. Molemmat päähenkilöt ovat hukassa, ja niin tuntuu olevan välillä punaiset langatkin.
Mehr tuo tarinaan paljon elementtejä. On Rusalka-ooppera, kuiskaajan ammatti, syöpä, ihmeparantuminen, kissat, kuolleiden valokuvaaminen, tulivuoren purkautuminen Islannissa ja vedenneidot.
Kaikki elementit kelluvat hetken silmissä ja huuhtoutuvat seuraavassa luvussa pois. Kunnes ilmestyvät taas täysin tyhjästä. Vihjailua ja kiusaa riittää, mutta lopulta elementit ovat symboleita ei millekään.
Rusalka on parhaimmillaan kuvatessaan lännen ylimielisyyttä itää kohtaan. Näissä paikoissa Mehr on vahvasti omalla maaperällään, sillä kirjailijalla on työn alla väitöskirja idän ja lännen jännitteistä. Mehr nostaakin tarinaansa selkeitä esimerkkejä itäeurooppalaisia kohtaan harjoitetusta rasismista.
Kohtaukset ovat niin pysäyttäviä ja ajatuksia herättäviä, että idän ja lännen henkinen rajankäynti olisi voinut saada teoksessa jopa enemmän tilaa. Nyt varsin särmä yhteiskuntakritiikki jää kiinnostaviksi anekdooteiksi.
Toinen kiinnostava elementti on kuiskaajan ammatti. Romaanissa Mehr onnistuu luomaan kuiskaajastakin eräänlaisen myyttisen hahmon. Näkymättömän olennon, jonka pahin virhe on paljastua.
Paljastuminen kun rikkoo oopperan taian.
Annan elämää käsittelevissä luvuissa psykologinen peli etenee kiinnostavasti. Mehr kuvaa moniulotteisesti ristiriitaa, jota kohtaloonsa alistunut ihminen tuntee parannuttuaan.
Gerardin luvut sen sijaan junnaavat paikoillaan, vaikka hän on se, joka matkustaa junalla läpi Euroopan. Raukkaparka ripustautuu muistoihin, joita kuvittelee Annan kanssa yhteisiksi.
Molempien menneisyydestä syötetään täkyjä, mutta kokonaisiksi ihmisiksi hahmot eivät kasva. Kummastakaan ei lopulta paljastu tarpeeksi tarttumapintaa, jotta lukija jaksaisi tutustua ja reagoida heihin.
Avoin loppu saa lähinnä kohauttamaan harteita. Kun juuri mitään juonen langanpäitä ei solmita, ei menneitä eikä nykyisiä, jää kokonaisuudesta jokseenkin höynäytetty olo.