Romahtiko sivistys? Professori Eero Tarastin muistelmat päättyvät pahaenteisesti - Kulttuuri | HS.fi

Romahtiko sivistys? Professori Eero Tarastin muistelmat päättyvät pahaenteisesti

Eero Tarastin Moi ja soi rönsyilee oppineesti ja tuomitsee nykyisen yliopistolain.

Eero Tarastin muistelmissa on wagneriaanista monisanaisuutta. Vuonna 2008 otetussa kuvassa professori ja Richard Wagnerin Parsifal-oopperan partituuri.

28.11.2021 2:00 | Päivitetty 28.11.2021 11:08

Eero Tarasti: Moi ja soi. 644 s. Teos.

Kauan sitten Mikkelin musiikkijuhlilla mainitsin professori Eero Tarastille, että toinen professori Veijo Murtomäki oli juuri kirjoittanut Hesarin arvostelussa illan pianistista Aleksandr Toradzesta ”pianon Mika Halvarina”.

”Anteeksi, kuka on Mika Halvari”, Tarasti kysyi.

Selitin, että hän oli julkisuudessa hieman Seppo Rädyn kaltainen hahmo.

”Anteeksi, kuka on Seppo Räty”, professori jatkoi.

Professori eli siis virnistyttävän vapaana urheilun ja silloisen iltapäivä­lehdistön triviatiedoista. Mutta tieteen ja taiteen alueilla Eero Tarasti on säkenöivän sivistynyt.

Siitä todistaa myös Tarastin ilmaisurekisterissä sangen vapautunut muistelmateos Moi ja soi.

Tarasti on hallintoneuvoksen poika ja Norssin eli Helsingin Normaalilyseon kasvatteja. Hän nousi luokan priimukseksi, luki Platonin dialogeja kreikaksi, käänsi itsekseen Martin Heideggerin Sein und Zeitia ja kirjoitti tietysti kuusi laudaturia.

Armeijassa hänet julistettiin ”ihannesotilaaksi” ja pyydettiin jäämään puolustusvoimiin.

”Minusta olisi varmaan tullut eksentrinen kenraali”, Tarasti lohkoo ja viittaa Debussyn pianopreludin eksentriseen kenraali Lavineen.

Vitsihän tuo. On silti kuvaavaa ettei Tarastille tule mieleenkään että hän olisi voinut jäädä ”vain” everstiksi.

Kenraaliainesta? Eero Tarasti RUK:ssa vuonna 1968.

Ylistykset jatkuivat. Yliopistossa professori Erik Tawaststjerna julisti hänet tuota pikaa ”eurooppalaisen rodun valioyksilöksi” ja vaati vaihtamaan pääaineen musiikkitieteeseen. Sitä ennen pääaine oli vaihdellut teoreettisesta filosofiasta sosiologiaan.

Hän opiskeli samaan aikaan pianonsoittoa Sibelius-Akatemiassa, mutta päätti haluta ”suureksi kansainväliseksi tiedemieheksi”.

Ja sekin tietysti toteutui.

Armeijan jälkeen 1960-luvun lopulla Eero Tarasti suomensi Hegeliä sivukaupalla ymmärtääkseen ajattelijaa paremmin.

Tarastin suuri etu oli monitieteinen lähestymistapa aikana, jolloin se oli musiikkitieteessä nykyistä harvinaisempaa.

Hän kirjoitti pro gradun Strukturalistisen musiikkitieteen mahdollisuudesta ja toteaa, että professori Tawaststjerna ”ei tietenkään ymmärtänyt mitään tällaisista teorioista”.

Ranskan valtion stipendiaattina hän tutustui tuota pikaa arkkistrukturalisti Claude Lévi-Straussiin, haastatteli Roland Barthesin ja käänsi opettajaansa A. J. Greimasia suomeksi. Eipä ihme, että professorin ura alkoi musiikkitieteen sijasta yleisen kirjallisuustieteen apulaisprofessorina.

Väitöskirja Myth and Music käsitteli kuitenkin musiikkia osin kieli- ja kirjallisuustieteen keinoin. Lopulta hänestä tuli Tawaststjernan seuraaja Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorina.

Eila Tahvonen (sittemmin Tarasti) ja Eero Tarasti 1970-luvun alussa, jolloin molemmat kävivät Timo Mikkilän pianotunneilla Sibelius-Akatemiassa.

Semiotiikasta tuli Tarastin leipälaji. Julkisuudessa semiotiikka oli Tarastin mukaan pitkään ”kaikkea, mitä Umberto Eco tekee”, mutta hänelle itselleen kyseessä on ”kaikki tieteet kattava tiedeteoria”.

Esimerkiksi lääketiede ja semiotiikka risteytyivät biosemiotiikassa. Lopulta Maanpuolustuskorkeakoulustakin löytyi Tarastin riemuksi semiotiikan tutkijoita.

Hän muistuttaa myös, että populaarikulttuuri tuli entistä arvostetummaksi akateemiseksi alaksi, kun sen kieliopit voitiin kuvata semioottisesti. Samalla korkeakulttuuri laskettiin jalustaltaan ”nerojen tuotteista” semioottisiksi mekanismeiksi.

”On vaikea sanoa, oliko tämä hyväksi vai pahaksi”, korkeakulttuurin puolustaja sekä pitkäaikainen Proust- ja Wagner-fani pohtii.

Tarasti arvioi, että jotkut musiikkitieteilijät pitivät häntä vain semiootikkona ja semiootikot vain musiikkitieteilijänä.

Tämä yhdistelmä teki kuitenkin Tarastista Tarastin.

Eero ja Eila Tarasti professori Gino Stefanin perheen kanssa matkalla Umberto Econ linnaan Monte Cherignoneen vuonna 1983.

Tarastin väitöskirjan suomennoksesta kirjoitin aikoinaan, että teksti lähtee lentoon sivun 130 tienoilla. Muistelmista voi todeta, että tekstin lennokkuus alkaa vähentyä professorivalinnan jälkeen.

”Nyt minusta tuntuu, että punainen lanka on hukassa”, Tarasti kirjoittaa sivulla 592. Lukija on huomannut rönsyjen runsauden ja tiivistämisen tarpeen jo aikaisemmin tuhottoman runsaissa matka-, hotelli- ja ravintolakuvauksissa.

Toisaalta mukana on kiva tiivistelmä Helsingin yliopiston musiikkitieteen väitöskirjoista kautta aikain. Lähes kaikkia väitelleitä hän kehaisee, myös HS:n pitkäaikaisen musiikkitoimittajan Seppo Heikinheimon väitöskirjaa säveltäjä Karlheinz Stockhausenista. Se oli Tarastin mukaan ”pitkän aikaa johtava teoreettinen analyysi Stockhausenista”.

Tarastin omalla professorikaudella väiteltiin monipuolisesti, ei vain semiotiikkaa painottaen. Metodit vaihtelivat Schenker-analyysistä esimerkiksi psykoanalyysin soveltamiseen. Aiheiksi kävivät Saariahon ja Sibeliuksen lisäksi suomalaiset molli-iskelmät ja heavy metal -musiikki.

Tarasti on ollut myös suosittu vastaväittäjä maailmalla, mutta Sibelius-Akatemian suhteen hän valittelee yhteistyön vähyyttä.

”Olisin mielelläni seurannut väitöksiä Sibelius-Akatemiassa, mutta he eivät suostuneet enää lähettämään niitä luettavakseni”, hän kirjoittaa.

On kiinnostavaa, että Tarasti ehdotti jo varhain Helsingin yliopiston musiikkitieteen ”School of Musicia”, joka kuuluisi samalla myös Sibelius-Akatemiaan.

Opetuksen yhtenäistämistä on sittemmin aloiteltu, mutta onko se samalla tekosyy vähentää opetusresursseja?

Muistelmien loppusivuilla hän avaa kirjan nimeä. Moi ja soi viittaa ranskan kieleen sekä ihmisen ja yhteiskunnan jännitteisiin.

Tekstissä on haikeutta, koska tieteen ja taiteen arvostus ei ole tässä yhteiskunnassa kehittynyt hänen toivomallaan tavalla.

Imatran kansainväliseltä semiotiikan instituutilta (ISI) vietiin tuki ja se siirrettiin Liettuaan. Uudistukset veivät professoreilta valtaa ja resursseja. Yliopistolain vuodelta 2013 hän tuomitsee jyrkästi.

Aikoinaan häntä pyydettiin professoriksi myös Pariisiin ja Bloomingtoniin, mutta nyt hän kokee maisen kunniansa hälvenneen. Kustantajatkaan eivät enää kärtä häneltä tieto- ja kaunokirjallisuutta entiseen malliin.

Tarastin eläköidyttyä musiikkitieteen resursseja on leikattu järkyttävästi Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa jopa, että musiikkitiede ja semiotiikka päätyivät heideggerilaiseen romahtamiseen (”Scheitern”).

Ehkäpä taistelu on vielä kesken. Mutta on kammottavaa, jos Tawastjstjernan ja Tarastin perintö todella menetetään.

Lue lisää: Taiteiden tutkimus on pulassa Helsingin yliopistossa – Professorikato kuormittaa opettajia, opiskelijat jäävät vaille opetusta: ”Tilanne on raskas”

Lue lisää: Miten käy musiikkitieteen, kun ministeriö paketoi tutkimusaloja suuremmiksi?

Lue lisää: Sivistyneistön elämä luisuu kuilun äärelle professori Eero Tarastin jättiromaanissa

Lue lisää: Myytit muuttuvat säveliksi – Eero Tarastin suomennettu väitöskirja kertoo musiikin ja myyttien suhteista

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat