Suomen kielellä ei ole hätää, vaikka ääkköset katoaisivat, sanovat Emmi Itäranta ja Mikko Rimminen – Kirjailijat kuvittelivat Suomen tulevaisuutta - Kulttuuri | HS.fi

Suomen kielellä ei ole hätää, vaikka ääkköset katoaisivat, sanovat Emmi Itäranta ja Mikko Rimminen – Kirjailijat kuvittelivat Suomen tulevaisuutta

Suomen kielellä ei ole tulevaisuudessa mitään hätää, ei vaikka ääkköset ignoorattaisiin, sanovat kirjailijat Emmi Itäranta ja Mikko Rimminen.

Kirjailijat Mikko Rimminen ja Emmi Itäranta kuvattiin Rikhardinkadun kirjastossa.

6.12.2021 2:00 | Päivitetty 6.12.2021 6:36

Rikhardinkadun kirjaston nurkassa kirjailija Mikko Rimminen poseeraa kameralle ja bongaa yhtäkkiä jotain hyllystä.

”Äärimmäisen kiinnostava kirja neuvostoliittolaisista bussipysäkeistä.”

Kirja on Советские автобусные остановки – Soviet Bus Stops, tekijänä ja kuvaajana Christopher Herwig. Kirjailija Emmi Itäranta muistelee nähneensä kirjan jonkin nykytaidemuseon kaupassa.

Kirjan kannessa aroa halkovan tien edustalla on suoraan sanottuna oikullisen hassun näköinen betonibrutalistinen bussipysäkki. Kuin pala sitä utopiaa, mikä Neuvostoliiton piti olla, mutta dystopiahan siitä tuli.

Itärannalla on hankala suhde utopioihin, kuviteltuihin ihanneyhteiskuntiin.

”Utopioilla on uskottavuusongelma. En pysty keksimään todellisesta maailmasta yhtään esimerkkiä utopiasta, joka olisi saatu rakennettua ja saatu toimimaan. Sen sijaan meillä on todella paljon esimerkkejä epäonnistuneista yrityksistä saada aikaan utopia.”

Kirjallisena lajina utopia voi Itärannan mielestä olla kiinnostava, mutta harvoin silloinkaan uskottava.

Entä dystopiat? Ne ovat ”hirveän paljon helpompia”, sanoo Rimminen.

Kyllä, vastaa hieman naurahtaen Itäranta, joka on omien sanojensa mukaan ”jossain määrin leimautunut dystopiakirjailijaksi”.

Itärannan Teemestarin kirjasta tehty elokuva saa ensi-iltansa tällä tietoa maaliskuussa 2022. Itärannan mielestä sen tarina ”tuntuu ikävä kyllä nyt ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten, kun kirja ilmestyi”. Myös lukijat ovat viime vuosina sanoneet samaa, hän kertoo.

”Tätä ei ole kiva koskaan dystopiasta päästä sanomaan. Silloin kun kirjoitin sitä yli kymmenen vuotta sitten, siellä oli skenaarioita, joista ajattelin, että nämä ovat liian kaukaa haettuja, ei kukaan usko, että kaikki napajäät olisivat voineet sulaa. No, sinnehän me olemme matkalla.”

Scifistä on siis tullut kymmenessä vuodessa lähes science fact, sen täytyy olla omanlaisensa tunne.

”Joo, mutta tässä tapauksessa se ei ole miellyttävä tunne, ei aiheuta mitään semmoista ennustin oikein -fiilistä”, Itäranta sanoo, nauraa, ja Rimminen vastaa:

”Ähäkutti!”

Itäranta ei lukijana enää kovin helposti tartu dystopioihin.

”Tuntuu, että meillä on maailmassa ihan riittävästi asioita pielessä, miksi niistä tarvitsisi fiktiossakin lukea.”

Dystopiat ovat kirjallisuudessa helpompia kuin utopiat, pohtivat kirjailijat Emmi Itäranta ja Mikko Rimminen.

Itäranta ja Rimminen on kutsuttu keskustelemaan aiheesta, koska he ovat kirjoittaneet novellit Sitran ja Teoksen julkaisemaan antologiaan 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Kirjassa on yhteensä kymmenen novellia, ja muut kahdeksan ovat kirjoittaneet Juhani Karila, Markus Leikola, Maria Matinmikko, Marisha Rasi-Koskinen, Harry Salmenniemi, Pajtim Statovci, Miina Supinen ja Saara Turunen.

Kirjailijoilla oli noin puolitoista kuukautta aikaa kirjoittaa. Teema oli ”suomalainen demokratia 20 vuoden päästä”, mutta Sitra antoi taiteilijoille muuten vapaat kädet. Tekstit ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta teos on niin Itärannan kuin Rimmisen mielestä yllättävän harmoninen kokonaisuus, joka Rimmisen sanoin ei sorru hymistelyyn eikä väkinäiseen irvailuun.

”Kuin olisi otettu paloja eri palapeleistä ja sitten hämmästyttävästi ne olisivatkin kaikki sopineet yhteen”, sanoo Itäranta.

Esimerkiksi Marisha Rasi-Koskisen novellissa kaikenlainen kuvitteluun tai muiden elämiseen perustuva taide on kielletty. Jokainen tositarina on tärkeä, vain sokea puhukoon sokeudesta. Jos sortuu kuvitteluun, saa nopeasti haasteen kokemusomimisesta ja ajatusvääristelystä.

Rimmiselle ”kovin tönäisy tuli Salmenniemen tekstin kanssa”.

”Se oli vähän järkyttäväkin, se latteuksien jono. Sitä oli todella tuskallista lukea, koska se oli kaikki totta! Se oli ihan saatanallinen temppu, ei fiktiossa saa puhua totta. Ihan kamalaa”, Rimminen sanoo ja sekä hän että Itäranta nauravat.

Salmenniemen tekstissä sanotaan muun muassa näin:

On lakattava hakeutumasta mukavuusalueelle,

on lakattava poteroitumasta, on uskallettava olla

avoimesti eri mieltä ystäviemme kanssa, tuttaviemme

kanssa, itsemme kanssa, ja silti on osattava elää

yhdessä. On osattava elää yhdessä erimielisyyksiemme

vuoksi, ei niistä huolimatta.

Itärannan teksti on kokoelman viimeinen. Siinä Kaisla Vähäniitty on säveltämässä teosta kestävyysparlamentin avajaisiin 2040-luvun alussa. Tallattu, murskattu, räjäytetty ja myrkytetty luonto alkaa puhua Kaislalle, ja yhtäkkiä Kaisla tietää, millainen teos hänen täytyy tehdä. Teksti on ihmeellisen lohdullinen.

”Minun piti ruveta jo aiemmin syljeskelemään vuolaita kiitoksia!” Rimminen sanoo Itärannalle ja jatkaa oikeita sanoja hakien, että ”siihen on jotenkin tottunut, että sinulta tulee aina jotain, joka yksinkertaisesti stimuloi semmoisia tuntemattoman reseptoreita. Se on ihanaa!”

Rimmisen, no, rimmismäisessä novellissa seurataan taksikuskia, joka kuskaa ihmisiä kansanäänestyspäivän lopulla. Tai kansanaanestyspaivana, joka on paattymaisillaan.

”Tykkäsin myös sinun tekstistä ihan hirveästi. Ensinnäkin nauroin sille ääneen monessa kohtaa, se oli hirveän hauska, mutta samanaikaisesti jotenkin todella surullinen”, Itäranta sanoo Rimmiselle ja kertoo olleensa kateellinen, että Rimminen oli keksinyt käyttää kieltä niin, että jätti sieltä ääkköset pois.

Mihin suomen kieli oikein on menossa?

”Ma en tieda”, vastaa Rimminen ja nauraa.

Pitkän tauon jälkeen hän jatkaa ja sanoo, ettei ole lainkaan huolissaan.

”Vaikka nyt kävisi niin, että vuonna 2040 äänestetään siitä, että käytetäänkö me ääkkösiä jatkossa vai ei, uskon, että suomen kieli pärjäisi ilman ääkkösiäkin, nippa nappa.”

Rimminen uskoo, ettei elävä kieli taannu koskaan. Siinä tapahtuu evoluutiota.

”Vieraiden kielten vaikutus varmaan tulee kasvamaan, mutta en usko, että se mitenkään köyhdyttää kieltä, se tarjoaa vain loppujen lopuksi monipuolisempia diskursiivisia työkaluja.”

Itäranta on samaa mieltä. Kielet eivät ole staattisia museoesineitä. Se, että kieli muuttuu ja imee uusia vaikutteita, kertoo vain siitä, että ihmiset käyttävät kieltä aktiivisesti.

”Ymmärrän Suomen historiaa ja kulttuurihistoriaa vasten, mistä huoli suomen kielestä tulee ja ymmärrän, kun opettajat ovat huolissaan siitä, että lapset ja nuoret eivät lue riittävästi eivätkä siten saa suomen kieltä haltuun niin kuin heidän kuuluisi. Mutta en silti näe, että suomen kieli olisi mihinkään katoamassa tai se lakkaisi toimimasta. Nämä lapset ja nuoret ottavat kieltä jollain muulla, uudella tavalla haltuun.”

Sitten on vielä suomen kielen synteettisyys, Rimminen muistuttaa.

”Meillä on mahdollisuus rakentaa yhdyssanoja loputtomiin. Suomen kielen synteettinen rakenne pystyy imemään itseensä vieraita vaikutteita menettämättä ominaislaatuaan. Se on aivan mahtavaa.”

Itäranta kirjoittaa sekä suomeksi että englanniksi ja on samaa mieltä suomen erityislaatuisuudesta. Vaikka englanti kuinka löisi läpi ja sen sanat tulisivat osaksi suomea, kielen ydin on niin erilainen, ettei se katoa.

”Pikemminkin päinvastoin, ehkä se kasvattaa uuden raajan tai muuttuu jollain muulla tavalla entistä erikoisemmaksi.”

Rimminen yrittää ”epätoivoisesti keksiä jotain esimerkkiä pönkäksi ajatukselleen”, mutta mieleen tulee kuulemma vain sana ”devastoituneisuus”.

”Ignoorata”, vastaa Itäranta.

Rimminen toivoo, että pääsisikin jossain vaiheessa lukemaan suomalaista maahanmuuttajakirjallisuutta, ”jossa kieltä rusikoidaan oikein huolella”.

Itäranta ja Rimminen eivät ole huolissaan suomen kielen tulevaisuudesta.

Kielen rusikoimisesta päästään siitäkin usein ärtyvään sosiaaliseen mediaan, aina kiihtyvään polarisaatiokoneeseen.

Rimminen on pysytellyt somesta koko elämänsä enimmäkseen poissa.

”Siitä olen parhaina hetkinä jopa ollut itselleni kiitollinen. Stressaantuisin hengiltä, jos jotenkin osallistuisin tuohon jatkuvan hiiltyneisyyden kulttuuriin.”

Itäranta taas on varsin aktiivinen Twitterissä, ja hänellä on myös Instagram-tili. Facebookin Itäranta jätti vähemmälle jo vuosia sitten, ”kun se alkoi tuntua liian toksiselta paikalta”.

Itärannalle some on ollut ennen kaikkea tapa pitää yhteyttä ja käydä keskusteluja suomalaisten kollegoiden kanssa, kun hän asui pitkään Britanniassa. Se oli kuin työpaikan kahvihuone yksinäistä työtä tekevälle.

Lisäksi koska Itäranta on toisinaan ”siinä etuoikeutetussa asemassa, että joku saattaa kuunnella”, hänellä on omasta mielestään tietty eettinen velvollisuus käyttää näkyvyyttä sellaisista asioista puhumiseen, joita pitää tärkeänä.

”Esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksista puhumiseen. En kovin paljon tätä asemaa käytä, mutta välillä jos oikein kiukustun jostain epäkohdasta maailmassa, saatan sanoa siitä jotain somessa.”

Rimminen sanoo ihailevansa Itärantaa siitä, että hän pystyy kirjallisuuden ulkopuoliseen ajatteluun.

”Minua hävettää se tilanne, mutta olen aikaa sitten valahtanut sellaiseen fiktiotekstin läpitunkevan suhteellisuuden ja tulkinnanvaraisuuden maailmaan niin pahasti, että minulla on lähestulkoon ylivoimaisia vaikeuksia muodostaa pysyviä mielipiteitä. Sen takia some pelottaa minua, että siis joutuisin siellä luultavasti olemaan mieltä asioista, joista tiedän, että mielipiteeni tulee suurella todennäköisyydellä muuttumaan.”

”Kaikenlainen sanominen on äärimmäisen pelottavaa.”

Somella on olennainen demokraattinen ulottuvuutensa, varmaan myös 20 vuoden päästä. Mutta edistävätkö keskustelut tai yleensä keskustelujen irvikuvat mitään?

”Silloin harvoin kun sinne someen itsensä päästää ylipäätään lukemaan mitä ihmiset puhuu, sitä alkaa löytää itsestään hyvin nopeasti niin mädännäisiä ajatuksia, siis semmoisia natsihtavia reaktioita, että näiltä ihmisiltä pitäisi oikeasti viedä sekä sananvapaus että äänioikeus. Se on aika demoralisoivaa”, Rimminen sanoo.

Itärannan mielestä some on potentiaalinen uhka demokratiallemme. Somealustat on usein rakennettu niin, että ”ne stimuloivat kaikkein alhaisimpia taipumuksia ihmisissä, huomiontarvetta, lyhytjänteisyyttä ja sitä, että kuka huutaa kovimmin saa helpommin ja pisimpään äänensä kuuluville”.

Hän pitää internetiä ja somea ”supersofistikoituneena avaruusaluksena, joka on annettu luolaihmisille”.

”Koska emme vielä tiedä, miten se toimii, hakkaamme sitä yhtä punaista nappia kivellä ja suutumme, kun mitään ei tapahdu tai tapahtuu vääriä asioita.”

Rimminen yhtyy näkemykseen ja sanoo, että ”kauheimmillaan voisi ilkeästi ajatella, että sama valuvika kuin internetissä on demokratiassa”.

”Kauhulla odotan päivää, kun jengi rupeaa kostoäänestämään.”

Itäranta ja Rimminen ovat kirjoittaneet novellit Sitran ja Teoksen julkaisemaan antologiaan 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta.

Miltä Suomi sitten näyttää vuonna 2040?

”Oikeastaan minun henkilökohtainen dystopiani on se, että mikään ei ole muuttunut”, Rimminen sanoo ja pitää pitkän tauon: ”Enempää en sitä selitä.” Kumpikin nauraa.

Itäranta ei uskalla ennakoida tositulevaisuutta. Tämän takia Itäranta joutui taannoin hylkäämään yhden romaaniprojektin, jonka oli tarkoitus sijoittua lähitulevaisuuteen.

”Tuli korona ja päädyin siihen, että en voi lähteä edes kirjallisesti arvailemaan, miten tässä käy.”

Sen Itäranta suostuu sanomaan, että nykyinen tapamme olla ja elää ”toimii ainoastaan hyvin lyhyellä tähtäimellä”.

Tarinoissa pitempään.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat