Saamelaiskulttuurin suuri lähettiläs Nils-Aslak Valkeapää teki matkan maailman reunalta alkuperäiskansojen yhteisiin myytteihin - Kulttuuri | HS.fi

Saamelaiskulttuurin suuri lähettiläs Nils-Aslak Valkeapää teki matkan maailman reunalta alkuperäis­kansojen yhteisiin myytteihin

Nils-Aslak Valkeapää – Áillohaš –oli alkuperäiskulttuurien palava sielu.

Nils-Aslak Valkeapää vuonna 1991.

27.11.2021 12:27

Runot

Kari Sallamaa: Auringon kirjoittama. Nils-Aslak Valkeapään runous. Atrain & Nord. 381 s.

Joiku leikkaa kuin sirkkeli maailman jäisen sydämen: Vuoi Biret-Maaret vuoi. Se on omistettu Koutokeinon nuorelle tytölle, jonka tunturi tuuditti ikuiseen uneen lumiseen hautaansa. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) ääni murtuu. Joiku on yksityinen suru.

Perinteisesti ihmisestä, matkasta, maisemasta, tunnelmasta joikattiin, muttei julkisesti.

1600-luvulla joiku oli pannaan julistettua ja niin kiellettyä, että joikaaja pääsi hengestään.

Sittemmin joiusta tulee koko luomakunnan valitus, jossa meidän aikamme soi Grönlannin jäävuorten mereen syöksyvässä jyrinässä, Brasilian palavien sademetsien roihussa elämää nielevien liekkien edetessä esteettömästi, ja Koillisväylän jäisten lumiaavikoiden murenemisessa laivan kupeisiin.

Valkeapää eli taiteilijanimeltään Áilloháksen joiku resonoi Pohjoisen tragediaa.

Kari Sallamaan teos Auringon kirjoittama, Nils-Aslak Valkeapään runous läpivalaisee yhteensä yhdeksän runokokoelmaa yhdistettynä suureen määrään runoilijan kuvataidetta, maailmanmatkoja ja alkuperäiskansojen kohtaamisia. Teos rakentaa kokonaisvaltaista saamelaisuuden juurilta kasvavaa maailmankuvaa.

Nils-Aslak Valkeapää Lillehammerin olympialaisten avajaisissa helmikuussa 1994.

Kirjallisuuden emeritusprofessorin, saamelaisen runoepiikan tuntijan Sallamaan tutkimus on monumentaalinen saamelaiskulttuurin historiikki ja hakuteos.

Sen sivuilla tehdään aikamatkaa historian suuriin tarinoihin, Johannes Schefferuksen 1600-lukuisesta Lapponiasta Johan Turin saamelaiskertomuksiin tai T. I. Itkoseen ja muiden suomalaisten tutkijoiden havaintoihin. Vuosisadat löytävät jatkeensa oman aikamme tulkeista, joiden tiennäyttäjänä Valkeapää oli 1960-luvulta lähtien.

Yksityisestä joiusta tuli Valkeapään matkassa julkista musiikkia, jota säestettiin erilaisin instrumentein. Valkeapää mursi joikumusiikin tabuja myös äänittäessään 1968 ensimmäisen levyllisensä, Otavan kustantaman Joikuja.

Valkeapään ympärille kerääntyi Suomen parhaita instrumentalisteja. Yhdessä he antoivat joikumusiikille uusia lähtöjä, jotka tänään voi nähdä erilaisten uusetnisten joikumuotojen edelläkävijöinä.

Joiku on myös taistelulaulu, jota on käytetty saamelaisyhteisön voimavarana Tenojoen kalastusoikeuksia tai yleisemmin kansallista kulttuuria puolustettaessa. Kuuluisin taistelu oli Pohjois-Norjassa 1970-luvun lopulla Altan joikaava kapina, johon saamelaiset kokoontuivat suojelemaan padottavaksi aiottua jokeaan, elämän virtaa.

Leirillä saattoi kerralla asua jopa 6 000 kapinallista.

Valkeapään varhaisissa runoissa 1970-luvulta kulkevat rinnakkain Salvador Allende, Hồ Chí Minh ja Wounded Kneen taistelut.

Sallamaa ottaa kiinni Valkeapään myöhemmästä zeniläisyydestä jonkinlaisena Hamlet -syndrooman jatkeena: ”olla / ja unohtaa / että on”.

Itsensä tyhjentäminen on välttämätöntä, että luonto saisi puheenvuoron: ”Työntelen sanat pois /ajatukset /muistot/ tunnot // että luonto /äänet / hajut // suoraan läpi”.

Valkeapäälle ihminen oli ekologiset raaminsa särkenyt maaäidin tauti, pettymys oikeamielisille ja vaarallinen luonnolle, koko maailmalle.

Hän näki toivon alkuperäiskansoissa, jos ne pysyvät ylimuistoisessa elämäntavassaan uusia ratkaisuja etsien.

Kirjassa kerrotaan saamelaisten kulttuurilähettiläiden matkasta Neuvostoliiton vieraina vuonna 1977. Joulukuun kaamoksessa kulkee Neuvostoliittoa ristiin ja rastiin historian ensimmäinen saamelainen konserttikiertue.

Ohjelma on Goskonsertin huolella suunnittelema, ja matka vie pohjoisen kaupungista toiseen Leningradin, Petroskoin, Arkangelin, Syktyvkarin, Uhtan ja Moskovan kautta koukaten Uralin yli takaisin kotiin. Vain yksi paikkakunta on pudonnut listalta: Muurmanskin alueen Luujärvi, ainoa, jossa olisi yhä asunut Venäjän kolttasaamelaisia, ehkä peräti viimeisiä kildinin- tai akkalansaamen puhujia.

Alkuperäiskansat! Termi on uusi. Latu on auki. Valkeapää lanseerasi käsitteen ensimmäistä kertaa 1975 Kanadassa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston perustavassa kokouksessa. Nyt se on ahkerassa käytössä.

Neuvostoliitto opettaa Siperiaakin rajummin. Kansat on folklorisoitu ja valjastettu yhtenäiskulttuuriin myös silloin, kun nostetaan esiin erillisiä esittämisen traditioita. Saamelaisia ihmetellään. Heillä ei olekaan konservatoriossa koulutettua äänenmuodostusta.

Toisaalta konserttien yleisöt eläytyvät syvästi pohjoisten saamelaisten viestiin, jota Ailun hymyilevä ja lämpimästi valaistunut puhe välittää: olemme erityisiä, olemme alkuperäisiä, nomadeja, jotka jutaavat porojensa kanssa.

Alkuperäiskansa on kylässä Komin tasavallassa. Venäläinen opas, paimen ilman sauvaa, ei kuitenkaan tiedä keitä nämä saamelaiset ovat, kun hän huutaa katuja kierimään lähtevää käskyä: Davai!

Mennään. Tunturien kasvateilla ei ole kiire. Ryhmää johtaa Nils-Aslak Valkeapää, nimensä mukaisesti aurinko. Aina. Tullaan, joikataan kun on sen aika, lauletaan, kätellään, ollaan ystäviä ihan kaikkien kanssa.

Lingua franca on ainoa yhteinen kieli, mutta musiikki puhuu. Suomen ja Saamenmaan uuden musiikin ydintä edustavat Paroni Paakkunainen, Reiska Laine, Jaakko ja Leo Gauriloff, Johan N. Eira, Inga Juuso, Biret-Ellen Balto, Åsa Blind, Ann Kristin Simma ja Markku Lievonen.

Ei tiennyt joukkoaan välillä korvasta taluttava opas keiden kanssa mentiin. Ja että kyydissä on Ailu, tuleva Prix Italia -palkittu, Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saaja, moninkertainen kunniatohtori, Sami Radion ja kansansa kulttuurin organisoija, Suomi-palkinnon ja lukemattomien mitalien saaja – ja maailman alkuperäiskansojen hengen nostattaja Afrikasta Alaskaan, Japanista Norjaan.

Mikä näkyvintä: hän oli Norjan Lillehammerin talviolympialaisten nimikkotaiteilija 1994. Valkeapää joikasi avajaisissa Enontekiön saamelaisten komeassa talviasussa peskeineen unohtumattomasti pohjoisen alkuperäiskulttuurin maailman miljoonien tv-katsojien tietoisuuteen.

Kirjasta käy ilmi, miksi Valkeapää on paras kuviteltavissa oleva saamelaiskulttuurin lähettiläs kaikkialla maailmassa. Hänen karismansa ylittää kieliongelmat, hän löytää alkuperäiskansoja filosofisesti yhdistävät maailmankehät olivatpa kyseessä Pohjois-Amerikan tai Brasilian intiaanirituaalit, Iturin pygmien perinteet, inuittien koiravaljakkoajot tai eläytyminen samoalaispäällikön identiteettiin.

Hän transponoi kokemaansa omaan taiteeseensa, joikuun, runoihin ja niistä syntyviin eepoksiin, valokuviin ja maalauksiinsa, joissa uusiutuvat myös ikiaikaiset rumpujen tai kallionkuvien kuvasymbolit.

Valkeapää tekee paitsi konkreettista matkaa maailman reunoilla myös matkaa alkuperäiskansojen yhteisiin myytteihin. Hän rakentaa niistä ”pyhää piiriä, auringon kuvaa”, syklistä maailmaa, jonka liikkeessä elämä tiivistyy ikuiseen paluuseen.

Kunnes sykli umpeutuu. Aurinko isäni – vielä kerran hän pelastaa 1996 Kilpisjärven tiellä puuterilumen sokaiseman poikansa rekka-auton alta.

Saamenmaan kansalainen, Enontekiöllä 1943 syntynyt, Ruotsissa ja Norjassa asunut Áillohaš kuolee juuri Japanista palattuaan Espoossa 2001. Sydän ei enää jaksa. Hänet haudataan Norjan Pirttivaaraan.

Mutta joiku jää, runojen tekijä saa suuren joukon seuraajia – kokonaisen saamelaisen kirjailijaliiton verran. Hänen jälkensä on suuri. Koskaan aiemmin ei meillä ole ollut yhtä rikasta saamelaiskulttuuriin juurtuneiden taiteiden kirjoa kuin nyt.

Kotiinpaluu

Suomen Kansallismuseossa on avattu Kotiinpaluu-näyttely. Siellä on esillä saamelaisesineitä, jotka jäivät Helsinkiin, kun Kansallismuseon ja Saamelaismuseo Siidan yhteistyönä saamelaiskokoelmasta palautettiin Siidaan tänä syksynä yli 2 000 esinettä.

Niiden keräämiseen meni aikoinaan 170 vuotta.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat