Miksi on vain yksi Smurffiina mutta sata miessmurffia? Kansallisteatterin nuortenryhmän esitys näyttää monimutkaisen maailman - Kulttuuri | HS.fi

Miksi on vain yksi Smurffiina mutta sata miessmurffia? Kansallisteatterin nuorten­ryhmän esitys näyttää monimutkaisen maailman

Kansallisteatterin Kantti-ryhmän Pakko jakaa -esityksessä nauretaan yhdessä, ei nuorille.

Rihaam Juwaisir, Osla Räisänen, Isadora Brown, Lilja Kervinen (jonka roolin paikkasi ensi-illassa Sofia Koittola), Nidal Manla ja Emil Westerberg Omapohjaan luodussa omakotitalon kellarissa.

26.11.2021 14:43

Pakko jakaa. Eira Virekosken näytelmän kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 25.11. Ohjaus Satu Linnapuomi. Lavastus ja puvut Laura Dammert, valot Matti Tiilama, äänet Jani Peltola, naamiointi Minttu Minkkinen, videot Ville Virtanen. Lavalla Kansallisteatterin Kantti-nuortenryhmän nuoret.

Kansallisteatterin nuoret Kantti-ryhmäläiset pääsivät torstaina Omapohjassa ensimmäistä kertaa ensi-iltaan elävän yleisön eteen. Vuonna 2019 perustetun ryhmän ensimmäinen teos Anne F jäi pahasti koronarajoitusten jalkoihin ja esitettiin livestriiminä tämän vuoden kesäkuussa.

Nyt alla on Eira Virekosken kanttilaisten haastattelujen pohjalta kirjoittama Pakko jakaa. Esityksen teemat ovat siis takuulla aitoja, nuorten omasta maailmasta. Keski-ikään ehtinyttä katsojaa melkein jännittää: ymmärränkö, pysynkö kärryillä.

Jännitys on turhaa. Satu Linnapuomin ohjaama ja viisitoistapäisen Kantti-ryhmän hallitusti ja elämäniloisesti esittämä teos on perustellun tuntuinen, kovastikin ymmärrettävä.

On kotibileilta sisarusten Ritan ja Tomin kotitalossa. Bileissä on paljon porukkaa ja musiikki niin kovalla, että aidontuntuisen somepostauksen aikaansaamiseksi pitää vetäytyä pienemmällä porukalla kellariin.

Tässä alkukohtauksessa on heti läsnä yksi tärkeä juttu. Nimittäin se, että yleisö kyllä nauraa sille ristiriitaisuudelle mikä ”oikeatunnelmaisen” videon rakentamisessa piilee – mutta niin, etteivät nuoret ole naurun kohteena. Esityksen tarjoama positio huvittumiselle on pikemminkin yleisinhimillinen. Tällaista tämä ihmiselo on, usein aika hupaisaa.

Lavanäkymä, omakotitalon kellari, on realistisen runsas. Auto menneiltä vuosikymmeniltä, vanha mutta taas jo trendikkääksi muuttunut sohva, joulua odottavat lahjapaketit ja kuusi. Ja hyllyt täynnä tavaraa: Late Lammas -pehmo, smurffeja, jääkiekkopeli, laatikoissa vanhat koulukuvat, duplot, autot ja pehmoeläimet.

Esineiden värikäs sekamelska kirkastuu oivallukseksi: kellariin on varastoituna näiden bilettävien nuorten lapsuus. Se on jäänyt taakse, aikuisuus odottaa.

Paitsi temaattisesti, toimii näyttämökuva myös dramaturgisesti. Kellariin tullaan eri kokoonpanoilla: yksin, vastalöydetyn rakkauden kanssa, isommissa ryhmissä. Kohtauksittain jokin teema tuodaan esiin, vaihdetaan toiseen, ja palataan taas vähän myöhemmin aiempaan.

Samuel (Matias Mäkitalo) ja Nele (Saima Haapasalo) ovat löytäneet toisensa. Mikään ei silti ole yksinkertaista.

Tuossa palapelissä toimivat mainiosti myös ne esityksen palaset, joissa mennään vauhdikkaasti realismin tuolle puolen: niin bleiseri-Marin, he/him Pekka Pouta kuin Tempparit-Mirakin.

Nuorille tärkeät aihealueet, mitä ne sitten ovat?

Jo esityksen nimen, Pakko jakaa, kautta päästään kiinni moneen teemaan.

Esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, sen keskeisyyteen ja mukanaan tuomiin kysymyksiin. Nettiviha vyöryy päälle, mutta edes esto toisen perään ei patoa solvauksia ja huorittelua.

Jakaminen on myös toisten haastamista – ja toisiin tukeutumista. Kun isoveljen kaverin pitsat ovat ehkä epäeettisiä, ei asiaa voi vaieta. Kun itseä kohtaan on tehty väärin, tuntuu oikealta kertoa asiasta kaverille. Snapchatissa tietenkin. On ehdottoman merkillepantavaa miten samoissa juhlissa olevien ihmisten kanssa viestitään kännykän kautta.

Teemoista tärkeimmiksi nousevat sukupuoli ja oman vartalon koskemattomuus. Ovatko naiset niitä, jotka aina uhriutuvat, vaikka saavat sanoa enemmän? Miksi on vain yksi Smurffiina, ainoana piirteenään naiseus, mutta sata miessmurffia? Eikö pukeutumalla napapaitaan kutsu muita katsomaan itseään? Alkaako takapuoli hameen vyötäröltä vai saako nainen itse päättää mistä perse alkaa?

Replikointi näidenkin teemojen ympärillä on usein hauskaa, mutta alussa mainittu ”yleisinhimillinen” positio pysyy. Nämä ovat isoja kysymyksiä, mutta niille ja niiden paikoittaiselle absurdiudelle voi myös nauraa.

Esiin nousee paljon kysymyksiä, vastauksia ei niinkään saada. Väliin esityksen nuoria itseäänkin – keski-ikäisestä katsojasta puhumattakaan – tuskastuttaa kaiken hankaluus ja monimutkaisuus. Sulkevatko hauskuus ja kaikki huomioon ottava turvallisuus toisensa pois? Onko maailmassa oikeasti noin vaikeaa?

Kun Lean On -biisi kokoaa esityksen lopussa bileiden nuoret yhdessä kellariin, tulee tilalle iloa, keveyttä, katharsis.

Biisin yksi säkeistö kuuluu: What will we do when we get old? Will we walk down the same road? Will you be there by my side? Standing strong as the waves roll over.

Mitä teemme, kun vanhenemme? Kuljemmeko samaa tietä? Oletko edelleen rinnallani? Vahvana, kun aallot pyyhkivät yli.

Major Lazerin ja Dj Snaken Lean On -kappale päättää esityksen.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat