Radiohead julkaisi uskomattoman taidepelin, ja yhtäkkiä 21 vuotta vanha musiikki on jälleen aallonharjalla - Kulttuuri | HS.fi

Radiohead julkaisi uskomattoman taidepelin, ja yhtäkkiä 21 vuotta vanha musiikki on jälleen aallonharjalla

Radiohead suunnitteli ensin fyysisen taidenäyttelyn järjestämistä 2000-luvun alun Kid A:n ja Amnesiacin kunniaksi, mutta siitä ei tullut pandemian takia mitään. Sen sijaan saimme jotain paljon parempaa.

Radioheadin The National Anthem on hajotettu osiinsa tv-huoneessa. Keskellä on pylväs, johon astumalla mukaan saa kappaleen nerokkaan monotonisen basson ja rummut. Oikealla punainen puhelinkoppi, jonka luurin toisessa päässä huutaa Thom Yorke.

24.11. 12:28

”Tämä ei ole peli. Ei kiirettä. Olet alussa, joten myös lopun täytyy olla olemassa.”

Näin julistaa ensimmäisen huoneen ovenvierus viime viikolla julkaistussa Kid A Mnesia Exhibition -taidepelissä, tai virtuaalisessa näyttelyssä, mitä nimeä sitten haluakaan käyttää.

Muun muassa Rolling Stone ja Pitchfork valitsivat Radioheadin Kid A:n 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaaksi albumiksi. Taidepeli tuo tuon käänteentekevän levyn ja sen sisarteoksen, Amnesiacin, taas aallonharjalle.

Videopelit ovat nykyhetken suurinta massakulttuuria, tärkein media. Nyt Radiohead näyttää, että kahden vuosikymmenen takaiset levyt voi tuoda tähän päivään ja tämän päivän suosituimpaan mediaan ja tehdä silti yhtä aikaa erilaisen mutta kuitenkin samanlaisen kokemuksen kuin levyt kuuntelemalla ja kansitaidetta selailemalla. Levyjen tunnelma on tallella: synkkää, vielä synkempää, ”mitä helvettiä” -hetkiä, toivotonta, raivokasta, pelottavan surullista, mutta myös pakahduttavan kauniita valon pilkahduksia.

Hitaasti hyvä tulee, aikaa ensimmäiseen kierrokseen kannattaa varata ainakin kaksi tuntia.

Tavanomaista videopelikokemusta ei kuitenkaan kannata odottaa. Ei tehtäviä suoritettavana, ei vihollisia (muita hahmoja sen sijaan on), ei kuolemia, vain vapaata ja päämäärätöntä haahuilua labyrinttimaisessa varastorakennuksessa, jonka huoneista osa rikkoo fysiikan lakeja. Jotkut paikoista käyvät järkeen, toiset paikoista eivät koskaan, näyttelyn alussa varoitetaan.

Samalla Everything In Its Right Place -kappale alkaa soida, ja pitkän käytävän seinät ovat yhtä välkkyvää valoa. Sitten käytävä avautuu huoneeseen, jossa albumien aikaista kansi- ja muuta taidetta vyöryy vikkelästi liikkuvina kuvanauhoina. Niiden välissä kävelee mustia siluetteja, tyhjän päällä, kaukana käytävältä. Ja kas, minäkin voin liikkua tyhjän päällä!

Kid A Mnesia -näyttelyn keskuselementti on pyramidi, jonka sisällä on useita ovia, joiden sisällä on lisää ovia.

Radioheadin ystäville teoksen viehätys perustuu isoilta osin Kid A:n ja Amnesiacin kappaleiden pätkien tunnistamiseen ja Stanley Donwoodin ja Thom Yorken tekemien piirustusten, maalausten, raapustusten ja promojulisteiden ihasteluun ja niiden uudelleen muistamiseen. Yhdellä käytävällä vastaan tulee NEVER EVER EVER NEVER PICK IT UP -juliste, vanha suosikkini, hankin sen joskus muinoin paitana itselleni, missähän se on... Uskallan silti väittää, että tällä hypyllä pelimaailmaan Radiohead hankkii myös nipun täysin uusia faneja.

Ja kun puhun pätkien tunnistamisesta, useimmiten eri huoneissa ja käytävissä jostain tyhjyydestä tuleva ja sinne taas katoava musiikki on juuri sitä: katkelmia ja äänimaisemien osia eri kappaleista noiden kahden albumin tekoajalta eli 21 vuoden takaa.

Mutta ei vain pätkiä, myös peruselementteihinsä hajotettuja kappaleita. The National Anthemin taustaujellus soi huoneessa, jonka seinät on täytetty putkitelevisioilla. Punaisen puhelinkopin luurin nostamalla puhelu yhdistyy lopulta jonnekin, josta kuuluu Yorken ”It’s holding on!” -huuto. Keskellä huonetta puolestaan on oranssi pylväs, johon astumalla ujelluksen päälle saa mukaan kappaleen basson ja rummut.

Huone on samaan aikaan sekä hyvin pelimäinen että vielä jotakuinkin mahdollinen myös tavallisessa nykytaidemuseossa.

Sitten on huoneita, joissa ei ole tavanomaisessa mielessä mitään tolkkua. Eksyin paikkaan, jossa soivat perätysten How to Disappear Completely, Pyramid Song ja You And Whose Army?. Huoneella tai tasanteella ei ole seiniä, vaan tuntuu siltä, että musta tyhjyys jatkuu kaikkialle, lukuun ottamatta yhdessä suunnassa siintävää maalausta.

Kun sitä kohti tyhjyyteen astuu, How to Disappear Completely alkaa soida, ja edessä oleva maalaus hajoaa valkoisiksi pikseleiksi, jotka lähtevät lentämään kohti. Johonkin nurkkaan ilmestyy kohta toinen maalaus, joka sekin hajoaa valkoisiksi pikseleiksi. Ja seuraava, ja seuraava. Pikselilumisateessa leijuessa ei osaa sanoa, mistä musiikki tulee, välillä on varma että se tulee oikealta, välillä vasemmalta, välillä kaikkialta. Ja kun kappaleen loppuhuipennuksen jouset tuntuivat aiemmin siltä, että laulaja ja kuuntelija hukkuvat kumpikin jokeen, nyt tuntuu siltä, että Kid A:n kannen lumisten vuortenhuippujen myrskystä ei ole paluuta.

Kaikista muista löytämistäni huoneista poiketen täältä ei voi lähteä kesken kaiken pois, koko kolmen kappaleen show täytyy katsoa ja kuunnella loppuun. Show’n sisällä voi kuitenkin liikkua koko ajan.

How to Disappear Completelyn (ja yhden toiseen huoneen) show vaati niin paljon laskentatehoa, että pieniä eroja kokemuksessa tuli vastaan, kun kokeilin peliä sekä PS5:llä että 16 gigatavun muistilla varustetulla M1 Macilla. Vaikka kaikki visuaaliset asetukset olivat täysillä myös Macilla, pelin tietyt yksittäiset hetket tuottivat varsinkin eri visuaalisten elementtien resoluution osalta hankaluuksia. PS5:llä ei ollut mitään ongelmia minkään suhteen.

Kid A Mnesia Exhibition on ilmainen ja saatavilla myös PC:lle. Kokonaisvaltainen taideteos, jonka ei tarvitse noudattaa näyttelyiden todellisuutta, eikä edes todellisuutta. Aivan kuin kuulisi Kid A:n ja Amnesiacin ensimmäistä kertaa.

Kid A Mnesia Exhibitionin lisäksi Radiohead julkaisi marraskuussa Kid A:n (2000) ja Amnesiacin (2001) yksiin kansiin kokoavan uusintajulkaisun.

Radioheadin ja Stanley Donwoodin optimismia.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat