Susanna Leinonen Companyn äärirajoille vievässä Body-esityksessä on synkkää hehkua - Kulttuuri | HS.fi

Susanna Leinonen Companyn äärirajoille vievässä Body-esityksessä on synkkää hehkua

Susanna Leinonen Companyn 20-vuotisjuhlateos on suomalaisen tanssin lähihistoriaan ainutlaatuisen jäljen jättävän trilogian päätösosa. Bodyssa naisvartaloon kohdistuvia odotuksia avataan pelkistetysti ja kysytään, mitä ruumis on kokenut ja miksi.

Koreografi Susanna Leinonen hyödyntää tanssijoitaan äärimmilleen Body-esityksessä. Tuloksena on lähes katarttinen kokemus.

27.11.2021 16:11

Tanssi. Body. Kantaesitys 26.11. Espoon kulttuurikeskus Louhisalissa. Koreografia Susanna Leinonen, musiikki Kasperi Laine, pukusuunnittelu, naamiot ja peruukki Sari Nuttunen. Tanssijat Emmi Hakala, Camilla Keihäs, Elina Lindfors, Aino Päivike, Aaron Saira ja Tatiana Urteva.

Susanna Leinosen Body on kolmen eri tavoin naisen kehoon suuntautuneita odotuksia kuvanneen trilogian päätösosa. Se vetääkin yhteen kahden aikaisemman eli Nastyn (2018) ja Toxicin (2020) teemoja. Kolmen teoksen sarja muodostaa liikekielellään, valo- ja äänisuunnittelullaan sekä pukujen ja naamioiden käytöllään ainutlaatuisen jäljen suomalaisen tanssin lähihistoriaan.

Naisvartaloon kohdistettuja odotuksia avataan kaikissa sarjan teoksissa, mutta Bodyssa mennään vielä pelkistetymmin vain ja ainoastaan ruumiiseen eikä sitä kehystetä millään selkeästi tunnistettavalla yhteiskunnallisella ajatuksella. Jäljelle jää paljas totuus ruumiista. Mitä se on kokenut ja miksi?

Ihonvärisiin asusteisiin ja erilaisiin korsetteihin pukeutunut kuuden tanssijan joukko tuo siis lavalle tanssia, joka kertoo kehon tarinaa. Keholle on tapahtunut elämässä monenlaista aina syntymästä raskauteen. On työelämää, urheilusuorituksia, sairastumisia ja paranemisia.

Selkeää iloa, elämänhalua tai toivoa Body-esityksessä ei ole, mutta sitäkin enemmän liikettä, jonka odottamattomat oikut, fasinoivat kiemurat ja piinaava staattisuus eivät saa mielenkiintoa herpaantumaan hetkeksikään.

Vaikuttaa siltä, että tanssijoiden fyysisen suorituskyvyn haastava nykivyys, atleettisuus ja miltei konemainen liike haastaisi myös tanssijoiden mielen. Näyttämölle rakennetun kovan maailman läpi tihkuu herkkyyttä ja haurautta. Ollaan myös mielen sietokyvyn rajalla. Body todistaa suvereenisti, että synkimpiä ja pahimpia asioitakin voi taiteessa syleillä, ne ovat osa ihmisyyden salaisuutta, jota ei voi lakaista pois silmistä.

Välillä tanssijat ovat kuin eläviä kuolleita, vailla kosketusta ulkomaailmaan. Välillä taas tuntuvat elävän vain ja ainoastaan ympäristön vaatimuksia todeksi. Välillä haaroväleissä roikkuvat pitkät peruukkihiukset vaikuttavat narsistisen itsetyydytyksen esittämiseltä. Tässä ei ole naisuhreja vaan naisia, jotka myös alistavat ja piinaavat itseään ja muita.

Bodyssa on synkkää hehkua. Menemällä päin niitä keinoja, joilla ihminen peittelee kuolemanpelkoaan, Body pystyy tuottamaan lähes katarttisen kokemuksen.

Leinonen hyödyntää tanssijoitaan äärimmilleen, ja kommentoi sitä suoraan Body-teoksessaan. Noin puolessavälissä esitystä tanssijat tulevat etunäyttämölle muistuttaen ihmisrobotteja. He puhuvat robottiäänellä karusti omat ominaisuutensa: pituuden, painon, iän ja muut strategiset mitat. Tässä kohtaa kulminoituu erityisen hyvin tanssijoiden kyky muuttaa lähtökohtaisesti pakottavilta ja ulkoapäin määrätyiltä vaikuttavat roolit omaehtoisiksi.

Samanlainen selkeiden tulkintojen rikkominen on läsnä koko ajan. Robottimaisuus ja atleettisuus ovat täynnä vahvaa sensuaalisuutta, joka on pehmeää ja seireenimäisen luokseen kutsuvaa, mutta samalla täysin esiintyjiensä hallussa. He eivät ole kenenkään katseen määrittelemiä. Tai ovat, mutta samalla eivät ole.

Tässä juuri piilee Leinosen Bodyn – ja itse asiassa koko trilogian – lumo. Mitä vahvemmin tanssijat mittailevat, mittelevät ja asettavat itseään erilaisiin selkeisiin kategorioihin, sitä vahvemmin esityksestä puristuu esiin jotain määrittelemätöntä.

Esimerkiksi: kun kaksi tanssijaa saapuu areenalle painitrikoita muistuttavissa asuissa, he tuntuvat juuttuneen päistään kiinni toisiinsa. Onko kyse kamppailusta pysyä yhdessä vai erillään? Kun tanssijalla on kasvoillaan ne täysin peittävä, vaaleanpunainen naamio, niin onko hän medusamainen naishirviö vai alistunut hahmo?

Sari Nuttusen naamiot ja puvut lisäävät tanssijoihin ylimääräisiä ulokkeita. Kasperi Laineen hypnoottinen musiikki sinkoaa outojen kolinoiden, kirskahdusten ja efektien maailmaan.

Nastyssa Leinonen esitteli uuden puolen omasta taiteilijuudestaan – aiempien teosten hillitty, kylmä raivo saikin Nastyssa uudenlaisen, itsereflektoivan tason. Liikkeen takana oleva ajattelu oli terävöitynyt. Sen jälkeen koko trilogia on esitellyt syvenevää itsetuntemusta ja totaalista pelottomuutta.

Juuri valtionosuusjärjestelmän piiriin päässyt ryhmä viettää myös 20-vuotisjuhliaan. Hienommin sitä tuskin voisi viettää kuin taiteellisesti tinkimättömän Bodyn ensi-illalla.

Body todistaa suvereenisti, että synkimmät ja pahimmatkin asiat ovat osa ihmisyyden salaisuutta, jota ei voi lakaista pois silmistä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat