Pioneerit ja puna-armeija ovat läsnä Latvian nykykirjallisuuden helmissä - Kulttuuri | HS.fi

Pioneerit ja puna-armeija ovat läsnä Latvian nykykirjallisuuden helmissä

Latvian ensimmäinen modernisti, kaupunkirunoilija ja uudistaja Aleksandrs Čaks esittäytyy nyt peräti kolmen suomennoksen voimin.

Viisi vuotta toiminut Paperiporo julkaisee latvialaista kirjallisuutta sekä lapsille että aikuisille.

15.1. 12:44

Kaunokirjallisuus

Māra Zālīte: Paratiisilinnut (Paradīzes putni). Suom. Hilkka Koskela. Arktinen banaani. 399 s.

Vizma Belševica: Bille ja nuoruus (Billes skaistā jaunība). Suom. Mirja Hovila. Paperiporo. 314 s.

Aleksandrs Čaks: Sydän jalkakäytävällä. Suom. Mirja Hovila. Paperiporo. 117 s.

Heli Laaksonen/Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä. Runovuoropuhelu. Kynälä. 58 s.

Heli Laaksonen/Aleksandrs Čaks: Paņēmi manu sirdi no plaukta. Latviaksi Guntars Godiņš. Kynälä. 57 s.

Anniina Ljokkoi, Annika Suna ja Reeta Tuoresmäki (toim.): Nippernaati. Nykykirjallisuutta Virosta, Latviasta ja Liettuasta. 12 suomentajaa. Viro-instituutti ja ystävyysseurat. 216 s.

Kolme eri kustantajaa on sattumoisin suomentanut samanaikaisesti kolmen merkittävimpiin kuuluvan latvialaiskirjailijan tuotantoa. Kirjallisten arvojen lisäksi teokset avaavat myös maan historiaa vaikka eivät dokumentteja olekaan.

Māra Zālīten Paratiisilinnut kertoo samasta tytöstä, Laurasta, kuin häneltä aiemmin suomennettu romaani Viisi sormea (HS 17.12.2018). Tuossa kirjassa Laura oli 5-vuotias, nyt hän on kymmenen, käy koulua ja kuuluu pioneereihin.

Edelleen maailma nähdään lapsen tasolta, lapsen silmin. On yhä niin paljon ihmeellistä, pelottavaakin, paljon kysyttävää. Nyt Lauralla on omaa tahtoa, uhmaakin.

Ytimekkäästi ja kepeästi, yksinkertaisin lausein ja lyhyin luvuin itsekin Siperiassa 1952 syntynyt Zālīte avaa Siperiasta muuttaneen lapsen elämää Neuvosto-Latvian maaseudulla. Yllättäen mukana on paljon valoa ja huumoria.

Kirjailija Māra Zālīte syntyi Siperiassa talvella 1952. Hänen suomennetut romaaninsa Viisi sormea ja Paratiisilinnut kertovat Siperiasta Neuvosto-Latviaan muuttavan tytön elämästä, ensin 5- ja sitten 10-vuotiaana. – Kuvassa tuleva kirjailija äitinsä kanssa.

Eletään ilmeisesti 1960-luvun alkua. Vallassa on Hruštšov ja kotiin palannut merimies kertoo Kuubasta ja ydinohjuksista. Hänellä on esitellä ihmeellisyyksiä: Coca-Colaa, purukumia ja kuulakärkikynä. ”Kuulakärkikynässä on tulevaisuus!”

Amerikkalaisesta purukumista, joka kiertää jokaisen suussa vuoron perään, tulee koulussa skandaali, ja Lauran isä joutuu ankaraan puhutteluun.

Laura saa toisaalta kiitokset esitelmästä, joka kertoo Pohjois-Korean onnellisesta kansasta. Hän suorastaan rakastuu Pavlik Morozoviin, venäläispoikaan, joka legendan mukaan ilmiantoi isänsä ja kärsi marttyyrikuoleman.

Oikeissa töissäkin Laura käy, sillä hän haluaa hankkia polkupyörän. Kokemukset sovhoosin kanatehtaan lapsiprikaatissa ovat karmaisevia.

Kaiken taustalla elää reaalisosialismin arkipäivä. Imperialismia vihataan, sosialismia ylistetään, kansanvihollisia etsitään, toverituomioistuin kokoontuu.

Toisaalta ryypätään, vitsaillaan, varastetaan, kannellaan, tullaan hulluksi, kuollaan, puhutaan vanhoista ajoista, kaivataan helluntaita ja juhannusta… Aikuisten puheet ovat räikeässä ristiriidassa ideologian ja propagandan kanssa, mutta lasta varoitetaan puhumasta sivu suunsa.

Kyseessä on hyvin luettava kirja, ja samalla historian oppituntikin, jossa kirjailija kuin ohimennen paljastaa olennaisen Neuvosto-Latvian tilasta. Ilmestymisvuonnaan 2018 se valittiin Latvian parhaaksi proosateokseksi.

Alaviitteissä suomentaja Hilkka Koskela selittää aiheellisesti sekä venäjänkieliset sanat että latvialaiset termit ja käsitteet.

Myös Vizma Belševica (1931–2005) kuuluu klassikoihin, joita Latvian kouluissa nykyään luetaan. Paperiporo-kustantamo ansaitsee kiitoksen hänen Bille-romaaniensa (HS 3.2.2019) julkaisemisesta. Bille ja nuoruus päättää trilogian, joka kertoo elämästä riikalaisessa yksinhuoltajaperheessä.

Tämäkin tarina kulkee preesensissä, yksikön kolmannessa persoonassa ja näkee maailman tytön silmin, ja hänkin on selvästi kirjailijan alter ego. Bille on vanhempi kuin Zālīten Laura, ja tunnelmakin on astetta tummempi.

Kirja on kipeä kasvukertomus. Se alkaa syksystä 1944, kun puna-armeija saapuu taas Riikaan ja elämä muuttuu entistä niukemmaksi. Nälkä kalvaa, ja Bille joutuu lähtemään kerjuulle.

Bille on saanut aina kuulla olevansa tyhmä, tuhma ja ruma. Hän pelastautuu runojen maailmaan ja alkaa itsekin kirjoittaa. Ohjaaja tuomitsee vapaan mitan ja rakkausaiheet – nyt on kirjoitettava uudesta uljaasta elämästä!

Billen mielirunoilija sattuu kuitenkin olemaan Aleksandrs Čaks.

Tästä pääsemmekin seuraaviin kirjoihin, ja niistä on kiittäminen Paperiporon Mirja Hovilan lisäksi myös runoilija Heli Laaksosta.

Heli Laaksonen sai joulukuussa Riiassa Aleksandra Čaka Balva -palkinnon. Perusteena mainittiin runouden ja kuvataiteen vuoropuhelu, Latvia–Suomi-kulttuuriyhteistyö ja Aleksandrs Čaksin runojen suomennokset.

On todella erikoista, että Latvian ensimmäinen modernisti, kaupunkirunoilija ja runouden uudistaja Aleksandrs Čaks (1901–1950) esittäytyy nyt suomalaisille peräti kolmen kirjan voimin.

Ensinnäkin, Hovila on kääntänyt ja julkaissut Čaksin 120-vuotispäiväksi napakan kuvitetun kokoelman hänen runojaan ja pienoisnovellejaan nimellä Sydän jalkakäytävällä.

Hovila vertaa Čaksia sattuvasti Arvo Turtiaiseen. Čaks muuten julkaisi aikoinaan kirjoituksen Suomen proletaarirunoilijoista sensuurin kynsissä.

Toiseksi, Laaksonenkin on löytänyt Čaksin ja käy kirjassaan mielenkiintoiseen ”runovuoropuheluun” hänen kanssaan – ja nyt sydän on jalkakäytävän asemesta kirjahyllyllä.

Sydän on sopiva symboli, sillä neuvostoajan sensuurin ja painostuksen sanotaan murtaneen Čaksin sydämen ja terveyden.

Ensimmäisessä Laaksosen kirjassa ovat vierekkäin molempien runot suomeksi, Laaksosen tietysti lounaismurteella. Hän ikään kuin vastaa, yleensä vähän lyhyemmin ja usein kuin nainen miehelle, omalla runollaan jokaiseen suomentamaansa Čaksin runoon. (Minun kappaleestani puuttuu 17 sivua, ja jotkut runot ovat kahdesti.)

Toisen kirjan sisältö on muuten sama, mutta siihen Guntars Godiņš on latviantanut Laaksosen runot liiviläisalueen Vidzemen murteelle. Molempien kirjojen liitteenä on Laaksosen maalauksia.

Heli Laaksosen molempien Čaks-kirjojen välissä on Laaksosen omaa taidetta, kaikkiaan 15 pientä maalausta, jotka liittyvät hänen suomentamiinsa runoihin.

Heli Laaksonen on suosittu Latviassa, missä hän käy runokiertueilla. Hän näkyy opettelevan latvian kieltäkin, josta voi lainata hänen näkemystään:

”Se on kieli-ihmiselle kuin talosta yhtäkkiä löytynyt uusi komero, täynnä yllätyksiä: sapelihammastiikerin luita, mummon kiisseliluumuja, vaarin työhevosen valjaita ja purjelaivan masto. Latvia on ihme: keskellä Eurooppaa on säilynyt elinvoimaisena kieli, joka ei ole sukua naapurilleen virolle, ei venäjälle, ei saksalle – vaan naapurilleen liettualle ja seuraavaksi lähimpänä sanskriitille! Olen matkaillut pääni sisällä latvian lauseet maisemanani enemmän kuin oikeassa elämässä koskaan.”

Vielä maininnan ansaitsee suomennettua virolaista kirjallisuutta esittelevän Nippernaati-antologian uusi kokoelma, joka sisältää romaanikatkelmia, novelleja, lyhytproosaa ja runoja Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Kirjaan on löydetty tekstejä kirjoittajilta, joita ei ole aiemmin juuri tai lainkaan suomennettu. Kääntäjiä on kaikkiaan 12 – mukana myös edellä mainitut Hovila ja Koskela.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat